Elämäni paras tipaton
Nyt se vihdoin tapahtui – tipaton kuukausi toimi minulla. Valaistuin, voi melkeinpä sanoa. Ainakin sain itsessäni aikaan asennemuutoksen, jollaista olen kaivannut.
Varmastikaan läheisteni mielestä en ole ollut minkään muutoksen tarpeessa. Heidän mielestään minulla on lähinnä huono viinapää. Pidän viinistä ja oluestakin, ja myönnetään, on mukavaa kun ne nousevat päähän, mutta minulle tulee helposti paha olo. Lisäksi alkoholi on hiipinyt mukaan yhä useampaan tilanteeseen. Se juhlistaa, palkitsee, rentouttaa ja antaa hyvää mieltä. Ehkä liiankin helposti.
Olen kuitenkin liian hyvin selvillä siitä, minkä kaikkien sairauksien riskiä kohtuullinenkin alkoholinkäyttö lisää. Elän muuten todella terveellisesti, joten tuntuu typerältä, että tässä yhdessä asiassa mielihyvä voittaa järjen. Olen ajatellut, että miksen voi suhtautua alkoholiin kuin sokeriin: en käytä sitä usein enkä isoja määriä, vaikka tekisi mielikin, koska haluan syödä terveellisesti. Molemmat vaikuttavat haitallisesti ulkonäköönkin, esimerkiksi ihoon. Sillä alkaa olla enemmän merkitystä näin viisikymppisenä, kun eletty elämä alkaa näkyä naamassa.
Aikaisemmin viettäessäni tipatonta olen toivonut, että se jälkeen tekisi harvemmin mieli alkoholia. Oikeasti olen kuitenkin vain odottanut kaikkia niitä mukavia tilanteita, joissa voin taas nauttia alkoholista tipattoman jälkeen. Ei se mielihalu ole minnekään kadonnut.
Tällä kertaa tein tipattoman kuukauden aikana enemmän aivotyötä. Mietin, mistä kaikesta voin saada hyvää mieltä ilman alkoholia. Juomapuolella vaikkapa kuppi kahvia rentoutuessa tai makuvissy kokkaillessa tuntuivat ihan riittävän hyviltä. Suunnittelin, millaista elämästäni tulee, kun en palaa entisiin tapoihini. Mitä esimerkiksi teen, kun minulla on mahdollisuus ”hemmotella itseäni” yksin kotona perjantai-iltana? Miten mahtavaa on olla sporttinen ihminen, jonka elämään alkoholi ei juurikaan kuulu? Kuvittelin itseni eri tilanteissa kieltäytymässä siitä ainoastakin lasillisesta.
Mietin tietenkin myös sitä, mitä seuraa jos EN muuta tottumuksiani. Tulenko yhä riippuvaisemmaksi seuraavasta lasillisesta? Tuleeko minusta lopulta sellainen eläkeläinen, joka ottaa joka päivä hanaviiniä, ”koska olen sen arvoinen”?
Tipaton on nyt virallisesti ohi ja olen tajunnut, miten hirveän tärkeää alkoholi on minulle ollut. Nimittäin nyt tuntuu suureltakin saavutukselta, kun olen kahden viikon aikana nauttinut alkoholia ”vain” kahdesti, ravintola-aterialla, ja jättänyt muissa tilanteissa ottamatta, vaikka seuralainen on ottanut. Päätin, että useammin kuin kerran viikossa en alkoholia enää käytäkään, mieluummin harvemmin. Nyt pystyn oikeasti ajattelemaan, että alkoholia on parempi vähän vältellä kuin tavoitella. On ihan todellinen vaara, että kun sitä kerran ottaa, alkaa liiankin innokkaasti odottaa seuraavaa kertaa.