Kate Mossin väitetään sanoneen, että hän nauttii hoikkuudesta enemmän kuin minkään ruoan syömisestä. Tiedän tunteen omasta kokemuksesta.

 
Minulla on paljon kokemusta hoikkana olosta, vaikka olinkin lapsena vähän pullukka. Herkut maistuivat. Kasvupyrähdyksen myötä teini-ikään tullessani kuitenkin muutuin hoikaksi. Tykkäsin edelleen herkuttelusta, mutta äiti ei useinkaan jaksanut vaatia syömään kunnon ruokaa. Koululounasta en syönyt juuri koskaan, koska se oli ”pahaa” arkiruokaa. Hain mieluummin vaikka berliininmunkin lähikaupasta. Sisko oli samoilla linjoilla. Emme ymmärtäneet, miten toisilta jäi tajuamatta tämä: hoikkuus vaatii vain valintoja. 
 
Aloin saada hoikkuudestani positiivista ja kateellistakin palautetta, kun kaveripiiri taisteli selluliittien ja vatsamakkaroiden kanssa. Minulla oli litteä vatsa, mutta ei mitään muotoja. Aloin pitää hoikkuutta omana juttuna, valttikorttina. Jos minulla ei olisi rintoja, niin olisipa ainakin hoikka vyötärö. Samaan aikaan tajusin, ettei munkeilla pysy hoikkana. Ajattelin, että minun pitää jotenkin vartioida painoani. Yritin syödä terveellisemmin, mutta minulla oli aika hämärä käsitys terveellisestä ruokavaliosta. Rasvaa siihen ei mielestäni ainakaan kuulunut. Söin liian kevyesti ja vähän, joten makeaa teki aina mieli. Se vahvisti tunnetta, että mässääminen ja lihominen vaanivat kulman takana.
 
Ehkä vuoden verran lukioaikoina sairastin suoranaista anoreksiaa. Syömättömyys antoi itsensä voittamisen tunteen, jonka kruunasi se, kun vaaka näytti yhä pienempiä numeroita. Jos söin jotain ”lihottavaa”, kompensoin lähtemällä juoksulenkille. Itseni nälkiinnyttäminen päättyi kuitenkin rakastumiseen. Poikakaveri kannusti syömään vähän enemmän ja painoni nousi nälkiintyneestä hoikalle tasolle. Rakkaus sittemmin loppui, mutta en enää lopettanut syömistä. Jopa lihotin itseäni muutaman kilon, kun gynekologi uhkasi, etten muuten saa säännöllisiä kuukautisia enkä myöhemmin lapsia. Innostuin myös kuntosalista ja lihasten hankkimisesta, mikä vähensi vaa’an kyttäämistä.
 
Pikakelaus nykypäivään: olen synnyttänyt kolme lasta, kaikki nyt jo aikuisia. Joka raskauden aikana lihoin melko paljon ja imetysaikana palasin hoikaksi. Makeanhimo seurasi perässä pitkään, kunnes todella ymmärsin sen johtuvan siitä, että syön liian vähän kunnollista ruokaa. Äidiksi tultuani jouduin pakostakin opettelemaan normaalit ruokatottumukset – lapsille malliksi. Nykyään viisikymppisenä syön oikeasti terveellisesti, virallisten ravitsemussuositusten mukaisesti kuitu- ja kasvispitoista monipuolista ruokaa ja riittävästi pehmeitä rasvoja. Esimerkiksi pähkinöitä syön päivittäin, mitä en olisi nuorena uskaltanut lihomisen pelossa tehdä. 
 
Tuo Kate Mossin ”viisaus” kyllä pätee jossain määrin. En halua ylimääräisiä kiloja enkä niiden mahdollisesti tuomia terveysriskejä. Minusta on mukavaa olla hoikka ja energinen, urheilen paljon ja harkitsen, milloin on sopiva hetki herkutella. Päivittäiseen ruokavaliooni ei kuulu ”tyhjiä” kaloreita, kuten vaaleaa leipää tai sokeriherkkuja.  Tässä iässä viimeistään pitää sen sijaan huolehtia, että saa kaikki tarvitsemansa ravintoaineet! En voisi enää nälkiinnyttää itseäni. 
 
Lihaksikkaan keski-ikäisen hoikkuus on erilaista kuin rimpulan teini-ikäisen. Vaa’assa kannattaakin olla hieman korkeammat lukemat kuin 35 vuotta sitten. Painoni on pysynyt jo kauan suunnilleen samana, kuukausittain se vaihtelee parin kilon verran ilman mitään ”sortumisia” tai ”korjausliikkeitä”. Olen oppinut kuuntelemaan kehoni tarpeita ja haluan itselleni hyvää. Toisin kuin nuorena, en ajattele että hoikkana pysyminen on taistelua, vaan luonnollinen seuraus siitä, että huolehdin itsestäni hyvin.