En tiedä kuka todella olen

 

Aika usein tuntuu, että esitän jatkuvasti jotain roolia elämässäni. En osaa kertoa, kuka oikeasti olen tai mitä haluan elämältäni. Olen oikeasti tosi epävarma, vaikka päällisin puolin näyttäisin rohkealta. Voi kuulostaa jännältä, mutta en ole kovinkaan avoin elämässäni, vaikka netissä kerron asioistani avoimesti. Osittain sen takia tuntuu, että esitän ihmisille jotain mitä en ole.

Moni näkee minusta vain murto-osan. Harva on nähnyt minua suuttuneena, koska nykyisin pystyn pitää vihani sisälläni. Esitän yleensä ihmisille iloista, vaikka oikeasti olisin surullinen, vihainen tai jotain muuta. Se on kuori, minkä esittämisen opin jo 15-vuotiaana sairastuessani masennukseen. Tiedän, ettei se ole viisasta ja usein kaikki tunteet purkautuvat, kun pääsen kotiin.

Ulkopuolisuuden tunne on vaivannut minua koko elämäni. Peruskoulun kävin eri kaupungissa, missä asuin. Ystäväni olivat koulussa ja vapaa-aikana vietin pääasiassa kotona. Olin arempi nuorempana, vaikka ajoittain lähdin yksin vaikka mihin. Olen tutustunut aina suhteellisen helposti ihmisiin, mutta kaveri-/ystävyyssuhteiden luominen on ollut minulle vaikeaa. Moni entisistä ystävistäni ei kuulu enää elämääni ja tuntuu, että minun pitää olla aina aktiivisempi osapuoli kaverisuhteissani.

Poikkoilen porukasta toiseen, enkä ole löytänyt paikkaani elämässäni. Tää näkyy myös siinä, että vaikka olen pitkään ollut Vasemmistonuorissa, en vieläkään aina tunne olevani ”sisäpiirissä”. Kukaan niistä porukoista ei tunnu ystävältäni, vaikka sitä kautta oon saanut monia kavereita. Syitä on varmaan monia, miksi en ole lähentynyt niistä piireistä oikein kenenkään kaa. Suurin syy on se, että olen asunut lähes koko ajan paikkakunnalla, missä ei ole muita aktiiveja.

Tavallaan en edes uskalla näyttää millainen todellisuudessa olen ja onhan se myös vaikeaa, kun en edes tiedä kuka olen. Kokemukseni itsestäni on ollut aina häilyvä ja tuntuu, että välillä esitän itsellekin muuta, mitä olen.

Tää oli tälläistä tajunnanvirtaa ja tulen varmaan jatkossakin kirjoittamaan (ja myös tekemään videoita) näistä asioista.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Miksi on vaikea luottaa omiin kykyihinsä?

tutkinto.JPG

Tällä viikolla oli taas psykiatrian poliklinikalla käynti ja omahoitani sai miut ajattelemaan yhtä asiaa. Olen saanut paljon aikaa, mutta en osaa arvostaa saavutuksiani. Onhan minulla kaksi tutkintoa, olen ollut seitsemän vuotta mukana Vasemmistonuorissa, teen videoita ja kirjoitan blogia. Silti se ei riitä minulle.

Jotenkin on helpompi keskittyä murehtimaan, mitä ei ole saavuttanut kuin olla ylpeä siitä, mitä on jo saavuttanut. Eikä se ole asenne, joka kantaisi pitkälle. Eihän se ole toiminut tähänkään asti. Kovalla ponnistelulla olen saanut asioita aikaan, enkä murehtimalla miten säälittävä olen. En suostunut luovuttamaan kummankaan tutkinnon aikana. Lähdin rohkeasti Vasemmistonuorten luottotehtäviin, vaikka pelotti. Videoiden tekeminen edelleen jännittää, mutta en anna sen haitata.

Miksi silti vajoan itsesääliin, kun tiedän, ettei se kannata? Tämä on asenne, josta pitää taistella eroon. Tiedän, että se vaatii työtä, mutta kovalla ponnistelulla pääsen siitä asenteesta eroon, etten kelpaa, koska en ole tietynlainen. Pitää hyväksyä, että tiettyjä asioita en pysty muuttamaan itsessäni, vaan pitää hyväksyä ne ja muuttaa vahvuuksiksi.

Yksi asia, mikä kiteytyy vahvasti siihen, etten usko itseeni on, etten osaa nimetä vahvuuksiani. Tietysti niitä on, vaikka en osaa sanoa niitä äkkisältään. Se on asia, mihin pitää keskittyä jatkossa. Heikkouksista on helpompi kertoa, mutta nekin voi muuttaa voimavaroiksi. Se, että olen herkkä, on myös vahvuus, koska olen empaattinen ja ystävällinen.

Itsensä haastaminen on asia, mihin olen panostanut viime vuosina. Menen tapahtumiin ja uusiin tilanteisiin, vaikka peloittaisi. En anna pelon rajoittaa elämääni. Haasteet on hyväksyttävä osaksi elämää, sillä ilman niitä ei ole elämää. Enkä olisi minä ilman vastoinkäymisiäni. Tulee vaan luottaa, että elämä kantaa ja saavutan asiat, mitkä ansaitsen.

Suhteet Oma elämä Syvällistä