Nuoruus
Yön pimeät tunnit kuluvat taas eteen päin ja mietin usein miksi valvon niin paljon. Miksi en voi vain mennä nukkumaan, vaikka mieli tekisi. Aamulla on aikainen herätys ja koko päivä aina täynnä tekemistä. Joka ilta päätän meneväni tänään ajoissa nukkumaan, mutta lähes joka ikinen yö kellon ollessa vähintään yksi, huomaan yhä olevani jalkeilla. Aina löytyy jotain tekemistä. Yöllä tunnen olevani virkeä ja erittäin aikaan saava ja luova. Onkohan mut vain rakannettu sellaiseksi? Uskon että jokaisella ihmisellä on oma sisäinen kello, jota ei voi muuttaa halutessaan. Ei edes yhteiskunta. Siksi onkin perseestä, että suurimassa osassa työpaikkoja ja muutenkin koko tätä oravanpyörää päiväkoteja, kauppoja yms. elämää ajatellen kaikki pyörii sen periatteen ympärillä, että ihminen herää aamulla noin klo.6.30 ja menee töihin klo.8, viipyy siellä sen kahdeksan tuntia ja menee illalla ajoissa nukkumaan, että jaksaa taas aamulla herätä samaan aikaan. Samaan aikaan joka ikinen päivä, paitsi viikonloppuisin, mikäli vaan on mahdollista nukkua. Useimmiten ei ole.
Minä en vain sopeudu siihen. Muistan aamut lapsena, jolloin oli aika lähteä päiväkotiin. Äidin piti käydä herättämässä minut ainakin viisi kertaa ennen kuin lopulta nousin ylös. Sitten istuin pöydän ääressä juoden kaakaota pillillä silmät ummessa. Joskus saatoin jopa nukahtaa. Kylmät talviset aamut kökötin matkan pulkassa pingottaen väkisin silmäni auki, jotten taas nukahtaisi ja putoaisi kyydistä.
Päiväkodin jälkeen alkoi koulunkäynti. Olin opettajan silmätikku, koska myöhästelin paljon. En saanut itseäni millään kammetuksi ylös herätyskellon soidessa. Lopulta jouduin juoksemaan bussiin ja bussista kouluun. Aina uudestaan ja uudestaan. Muilla ei näyttänyt olevan ongelmia ajoissa ehtimisen kanssa. Paitsi tietysti niillä, jotka tahallaan halusivat vastustella.
Sitten menin yläasteelle. Sama jatkuu läpi vuosien. Herääminen on käsittämättömän vaikeaa ja painajaiset myöhästymisestä piinaavat.
Peruskoulu loppuu, saan sen kunnialla päätökseen kaikesta huolimatta.
Aloitan lukion. Tajuan ettei kukaan vahdi menemisiäni ja koulunkäynti on ”vapaaehtoista”. Epäonnistun ja lopetan lukion.
Pidän välivuoden. Olen taivaassa, kunnes pyrin käymään vähän töissä saadakseni lisää rahaa. Joudun usein pyytämään kyydin isältäni, joka työmatkallaan koukkaa minua viemään tai lähtee viikonloppuisin varta vasten minua viemään. Minua hävettää.
Muutan Turusta Saloon karkuun entistä elämääni. Aloitan amiksen ja sama jatkuu. Aikaiset aamut ja öisin purkautuva energia piinaavat minua. Kuljen Salosta Paimioon kouluun verorahoilla maksetulla taksikyydillä. Joskus meinaan myöhästyä siitäkin ja taas minua hävettää. Kuskini on aivan ihana tyyppi, joka tsemppaa minua jaksamaan. Lopulta muutan Paimioon asumaan, hommaan auton ja elämäni helpottuu aivan mielettömästi. Olen vapaampi nukkumaan viime minuuteille saakka ja huristamaan täyttä häkää koulunpenkille, joutumatta selittelemään yhdellekään kuskille yhtään mitään.
Silti yhä pitenevät yöt tuottavat ongelmia. Öisin olen elossa. Siis todella elossa. Kuvitelkaa että koette hirmuista mielihyvää ja olette täynnä ylitsevuotavaa energiaa tiettyyn aikaan vuorokaudesta, mutta teidän olisi pakko luopua siitä. Valita sen sijaan olla aina vain väsynyt ja alakuloinen, epävireessä, vihainen, suorastaan jumissa.
Amis jää kesken.
Lähden etsimään onnea muualta. Pääsen melkein heti kiinni työelämään. Pääsen tekemään ilta ja yövuoroja! Olen elossa! Olen toden totta elossa! Paitsi silloin kun epäsäännöllinen työni pakottaa minut taas aamuvuoroihin, jolloin koko elämäni on ainakin viikon yhtä sekamelskaa. Töistä päästyäni nukun nukun ja nukun. Illalla herään ja olen taas virkeä, mutta minun pakotettava itseni taas nukkumaan. Joskus minun käsketään mennä kuudeksi, joskus seitsemäksi, joskus kymmeneksi. Joskus ilta viiteen, joskus yhdeksään. Joskus pääsen töistä kello neljä aamulla ja menen taas kymmeneksi aamulla töihin.
Ihanat iltavuorot saavat minut jatkamaan ja pitämään kiinni, muuten kurjasta työpaikasta. Ajan myötä alan kuitenkin viihtyä. Iltavuoroon mennessä nukun aamulla niin pitkään kuin nukuttaa ja puuhastelen koko valoisan ja rauhallisen päivän omiani. Muita ihmisiä ei juurikaan ole liikenteessä ja kesäisin saan nauttia päivän kuumimmista hetkistä terassilla tai missä ikinä huvittaa. Työtön rento ystäväni on iloinen saamastaan seurasta, kun käyn herättämässä hänen puolen päivän jälkeen. Juomme yhdessä pitkään ja hartaasti aamukahvia jutellen kaikesta maan ja taivaan välillä.
Illalla työvuorossa saan painaa hommia, kun olen virkeimmilläni. Kotimatkalla nuuhkin öistä viileää ilmaa, katselen kirkkaana loistavia tähtiä mustalla taivaalla. Matkalla näen vain tyhjiä katuja tai viikonloppuisin iloista juhlivaa kansaa. Kotiin päästyäni teen piiiitkän rauhallisen lenkin koirien kanssa, jonka jälkeen vedän rennot vaatteet niskaan ja sulaudun kotisohvalle hyvän ruoan parissa tietokoneen ääreen tai kutsun ystäväni kylään. Menen nukkumaan kun siltä tuntuu.
Nyt olen kuitenkin jättänyt tuon elämänvaiheen taakseni. Elän elämäni tähän asti onnellisinta aikaa. Olen kotiäiti ja lapseni on herätyskelloni. Herään kun hän herää ja hänellä on myös tarpeita öisin. Vastaan hänen tarpeisiinsa välittömästi.
Tänä yönä, syy miksi aloin tätä postausta kirjoittamaan on se, että ymmärsin ainakin yhden syyn sisäisen kelloni lisäksi miksi en ainakaan tänä päivänä saa itseäni ajoissa nukkumaan. Toki yöt ovat myös äiti-ihmisen kullan arvoista omaa aikaa. Oma aika on lähes elinehto sille, että jaksaa taas heti aamusta olla yhtäaikaa aikuinen, kaksi vuotiaan kanssa samalla aaltopituudella, olla maitomeijeri, sisäkkö, talonmies, leipuri, kokki, kasvatusasiantuntija, leikkivastaava, leikkikaveri, ovimies, tarjoilija, vaimo ja monta monta muuta roolia, riippuen tilanteesta, joita tulee päivän mittaan vastaan.
Syy valvomiselle on kuolevaisuus. Aivan. En haluaisi hukata yhtä ainuttakaan sekuntia, siitä mitä minulla on aikaa täällä olla. Haluan nähdä, tuntea ja kokea kaiken. Haluan ehtiä mahdollisimman paljon, eikä listaani kuulu nukkuminen. Vaikka nukkuminenkin on mukavaa, jos saisin valita en nukkuisi koskaan. Tai ehkä max. pari tuntia vuorokaudesta.
Mitä jos elämäni päättyykin huomenna? Jään auton alle tai jotain muuta yhtä kamalaa tapahtuu. Ei minun tarvitse ehtiä käymään jokaisessa maapallon maassa tai hyppäämään benji hyppyä ilman köyttä. Haluan vain olla paikalla, elossa, läsnä. Haluan vain olla minä. Minä joka saa seurata oman tyttärensä kasvua ja kehitystä. Kuunnella hänen juttujaan ja vastata hänen tarpeisiinsa. Leikkiä hänen kanssaan ja huomata hänen jokainen ilonsa ja itkunsa.
Tiedän etten kadu kuolinvuoteellani näitä asioita. Kadun vain jos en tee niin kuin haluan. Niitä asioita jotka ovat minulle tärkeitä.
Usein ahdistun erilaisista ulkonäköseikoista. Tai tilanteista joissa pelkään nolaavani itseni. Niin kauan jaksan vaivata päätäni mitä turhemmilla asioilla, kunnes taas muistan sen. Mitä sitten jos joku katsoo minua hassusti, kun olen oudon näköinen. Mitä sitten jos olen lihonnut muutaman kilon odottessani maailman rakkainta tytärtäni. Oikeasti. Mitä sitten?? Kadunko sitä kuolinvuoteellani? En. Muistaako sitä kukaan kymmenen vuoden päästä. Ei. Onko sillä mitään merkitystä esimerkiksi sadan vuoden päästä. Ei helvetti vieköön ole. Joten ihan sama mitä muut ajattelevat. Minulla on vain tämä yksi pienen pieni elämä. Elämä jonka pituutta emme voi ennustaa. Kuinka kliseiseltä se saattaa kuulostaakaan niin silti sanon sen, että minä elän vain kerran ja elän sen niin kuin tahdon, sanokaa mitä sanotte.
Yritän jatkuvasti päivä päivältä muistaa nämä sanani aina vaan paremmin. Ehkä se on myös osa sitä paljon puhuttua aikuistumista, että osaa olla enemmän omaitsensä ja itsevarmuus vaan senkun kasvaa.
Toivon todella että pystyn siirtämään tämän periaatteeni tyttäreeni tavalla tai toisella, jotta hänkin sen ymmärtäisi ja alkaisi elää elämäänsä täysillä muiden mielipiteistä huolimatta.
Seuraavassa postauksessa haluaisin selvitellä ajatuksiani juurikin sen suhteen kuinka voin tukea joskus vuosien kuluttua aikuistuvaa ja muutenkin päivä päivältä kasvavaa tytärtäni kasvamaan juuri sellaiseksi, kuka hän todellisuudessa pohjimmiltaan on. Kuinka voin häntä tukea?