Ensimmäinen askel on kaikkein vaikein.

Lokakuun viimeinen päivä. Lehdet ovat putoilleet jo puista.

Olen tehnyt lopulta oikean päätöksen ja lakannut pelkäämästä tulevaa. Muutoksen matka vaatii kuitenkin sen ensimmäisen askeleen ottamista, vaikka se tuntuisi miten vaikealta tahansa. Olen uskaltanut yrittää, uskaltanut päästää menneestä irti. Antaa muutoksen tuulen puhaltaa ovista ja ikkunoista sisään hurrikaanin lailla. Uusi alku, vanhassa ympäristössä. Ei se ole kuin järjestelykysymys. 

Päivät kiitävät toinen toistaan ohitseni nopeammin. Ilmassa on ollut pidemmän aikaa jo alakuloisuuden värittämiä harmaansinisiä maalitahroja. Toivon sininen ja rohkeuden kanariankeltaisen sävyt ovat pyyhkäisseet niiden yli. Olen piirtänyt kankaaseen auringon. Maalannut taivaan pilvet vaaleanpunaisiksi hopeisine reunuksineen. Sytyttänyt risukasan roihuavan punaiseen liekkiin. Hymyillyt, nauranut ja ollut onnellinen pieniä hetkiä näinä viimeisinä lokakuun päivinä. 

Tänään minusta tuntuu siltä, että onni on täyttänyt minut jälleen. Jos näkisit minut nyt, et ikinä uskoisi minun virnistelevän kirjoittaessani tätä. Mutta totuus on tarua ihmeellisempää.