Joskus hyvää, joskus pahaa, ankat VOO-O!

 

 

Nyt kirjoitan pitkästä aikaa. On paljon kerrottavaa, enkä osaa jäsennellä yhtään. Yritän. Kokkeillaan.

Ollaan oltu täällä jo yli kolme viikkoa. Ja kun ollaan vaihdossa yhteensä vaan alle puoli vuotta (20 viikkoa), joku viisaampi laski, että viikko on viisi prosenttia koko ajasta. Oon siis ollut täällä jo 15 prosenttia koko ajasta. Kauheaa! No mut läntsin tänne nyt paljon kuvia, jotta pääsen sen kautta puheen (tai kirjoituksen) parteen kiinni.

Alotan tällasella pirteällä vessakuvalla, kun oon huomannut, että mulla on joku pakkomielle pissakakkajuttuihin. Perustelin sen ittelleni sillai, että haluan edistää sitä, että tytötkin saa piereskellä ja puhua kakasta. Kerta ne saa. Muumit on ainoita, jotka ei saa

Tää kuva on meidän yliopiston kampuksen vessasta. Suurimmaksi osaksi täällä on vessat aika jees kunnossa, mutta jostain syystä akateemiset naiset ei osu pönttöön. Musta tuntuu, että suurin osa pissii ja kakkii kyykyssä vessanpöntön kannella ja siksi noi tollaset kakka- ja verijäljet on niin perus. Tää ei ole valokuvana mikään taideteos, mutta se on kovin tarpeellinen. Haluan jakaa sen. Monesti on tullut pidätettyä pissaa ihan vaan sen takia, että musta ei ole kykkimään ja noi vessat on tollasia. Huoh.

valokuvauskurssi_1-2.jpg

Ollaan keksitty tyypeille täällä lempinimiä, jotta voidaan puhua niistä vapautuneesti ilman, että jäädään siitä kiinni. Tosin ei oikeastaan ikinä puhuta Nooran kanssa suomea silloin, kun joku muu on läsnä. Ollaan jopa ihan liian kohteliata ton homman kanssa. Mutta sitten kaksisteen meidän huoneessa supiseminen tuntuu paljon paremmalta silloin, kun käyttää salanimiä. Tässä on kuva Herra kesäkuusta syömässä venäläistä salaattia (=kaalia, anjovista ja majoneesia). Herra kesäkuu on meidän lemppari tyyppi ja lemppari lempinimi! Maailman suloisin pieni ihanuus! 

valokuvauskurssi_1-4_0.jpg

Sit hei aloitin valokuvauskurssin täällä! En tiedä saanko siitä enää opintopisteitä, mutta sillä ei oo väliä. Haluan oppia ja kuvata. Pieni ongelma on, että se kurssi on venäjäksi, enkä tajua mistään mitään. Tai no, nyt vähättelen. Tajuan itseasiassa mun kielitaitoon nähden yllättävän paljon, kerta tiedän abaut mistä puhutaan. Toisaalta en voi olla ihan varma, että sanooko se opettaja oikeesti niin kuin luulen sen sanovan. Mutta näin on ehkä parempi, kerta itte keksin tavallaan ne sanomiset, joten oon tosi samaa mieltä sen opettajan kanssa koko ajan kaikesta.

Viime viikolla se (Ron Swansonin näköinen, cool ja hottis) valokuvausopettaja Igor (<3) vei meidät valokuvaamaan sellaseen tosi outoon paikkaan. Se oli sellainen aakea laakea iso alue, jossa kasvoi jotain ruohoja ja heiniä, maa oli mutaa ja kaikkialla oli ihan hirveästi roskaa ja paskaa. Jotain joutomaata se oli, lähellä rantaa ja merta. En oo koskaan ollut sellaisessa paikassa. Ja jotenkin se mesta oli tosi mahtava, kerta en oo koskaan myöskään oikeesti kokenu niin täysillä sitä, miten ihminen on saastainen olento, joka tuhoaa ympäristönsä. Joo joo jossain Aasiassa yhtälailla on ojat täynnä paskaa, mutta tuolla sitä oli niin paljon ja sen määrän lisäksi se tavara oli niin outoa. Ei pelkästään roskaa, vaan kenkiä, vaatteita, ruokaa, yksi hautakiven palanen, pyörien ja autojen renkaita ja muita ruosteisia vempeleitä. Vaikka mitä outoa! Kaikki ihmisten hylkäämää ja saastasta. Tiedän, että kuulostan nyt tosi lässyltä, mutta en oikein osaa kuvailla paremmin. Eikä siitä oikeastaan tullut yhtään itsetietoisempi olo, lähinnä sellainen surullisen hyväksyvä, että joo joo tiesin jo, me pilataan kaikki. Sit otin valokuvia.

Tässä on yks josta tykkään tosi paljon. Tänään käytiin tunnilla läpi noita kuvia ja se ihana Igor-ope sanoi, että tää kuva vois olla elokuvan loppukohtauksen viimeinen kuva. Sit se kysyi, että mikä mun mielestä ton kuvan fiilis on. Olin ihan, et Igor tuu mun luokse zaille (tee) ja mä kerron lisää. Oikeesti en ollut, vaan tuskin ymmärsin edes käännettynä sen kysymystä ja sit änkytin, että depression and loneliness ja että hei se on se ihminen, joka siinä omassa paskassaan nyt kärsii. Ja musta tuntuu, että kukaan ei oikein ymmärtänyt mua, mutta mulle tuli silti tosi taiteellinen ja lahjakas olo, kun koin, että osasin valokuvata jotain tollasta elämää suurempaa. Ainiin hei sitä piti sanoa, että toisin kuin kaatopaikoilla, tuolla ei haissut yhtään. Sen verran harvassa se roska  kuitenkin oli.

Valokuvauskurssi_1-13 kopio.JPG

Tässä seuraavassa kuvassa on Igor ja roska. Igor heittää roskaa ilmaan, jotta voitais harjotella hienoja siluettikuvia. Igorin mielestä tässä kuvassa on onnistuneet värit, mutta mun olis pitänyt ottaa tää vähän alempaa, jotta toi roska halkaisis horisontin kunnolla. Oon täysin samaa mieltä. Ainakin jos Igor oikeasti sanoi noin. 

Valokuvauskurssi_1-17 kopio 3.JPG

Tästä kuvasta tykkään siksi, että isäntä ja koira näyttää ihan samoilta. Niillä on jopa sama ilme! Ulkomailla on aina kiva valokuvata, kun kaikki on niin eksoottista. Tällainen pappa on varmaan niin PERUS muille täällä, mulle se on tosi suloinen ja venäläinen ja ihana. Mikä näky!

Valokuvauskurssi_1-17.JPG

Tässä on teille Lada. (Onhan toi Lada? Mä nääs oletan kaikista tollasista autoista, että ne on Ladoja. En sen enempää tiedä asiasta.) Tykkään tästä sen takia, että kuvasin tän auton, kuin kuvaisin ihmistä. Se on niinku muotokuva. Tosin en osaa kuvata muotokuvia. Paitsi Ladoista.

Valokuvauskurssi_1-22.JPG

Tää seuraava kuva on ehkä mun lemppari. Tässä on sellasta tuntua, että voi helvetti. Tosin Igor sanoi, että toi taivas on liian voimakas. Että olisin voinut korostaa myös tuon alapuolen värejä, jotta kuvassa olisi tasapuolisempi kontrasti. Oon taas ihan samaa mieltä Igorin kanssa. Jos siis Igor oikeasti sanoi noin.

Tässä on alhaalta ylös ja ylhäältä alas luonto, ihminen ja luonto. Pidän siitä. Ja kattokaa mikä paikka!

Valokuvauskurssi_1-24.JPG

 

Tässä kuvassa ei oikeastaan ole mitään muuta hyvää kuin tuo hetki, jonka mä sattumalta tallensin. Muuten kuva on liian tiukka, eikä Igorkaan sanonut siitä mitään muuta kuin että harashoo ja nauroi.

Valokuvauskurssi_1-35.JPG

Tästä kuvasta Igor liikuttui ja kertoi sitten miksi. (Tää mulle ihan käännettiin.) Toi paikka jossa oltiin, on ollut joutomaata ja tuolla rannalla on monet kodittomat ja köyhät kalastaneet ittelleen ruokaa kesät talvet. Nyt kai ensi kuussa tuo alue suljetaan ja sinne aletaan rakentaa jotain luksusasuntoja. Tää kuvan tyyppi on siis viimeisiä kertoja kalassa tuolla. Haikeaa.

Valokuvauskurssi_1-40.JPG

Nää seuraavat kuvat on sit sellaisia, joita en taas esitellyt siellä tunnilla. Mutta haluan laittaa tähän nyt kuvaparin isästä ja pojasta (tai kaveruksista tai jostain), jotka korjasivat rekka-auton ovea. Ne oli tosi suloisia ja ensimmäistä kertaa elämässäni näin, kun auton ovi irrotetaan. Tuntuu aika perukselta, mutta ei se oo. Se on tosi Venäjää parkkeerata rekka parkkipaikalle ja keskellä kirkasta päivää irrottaa siitä toinen etuovi. Tai ei se välttämättä oo Venäjää, mutta ei se ainakaan suomalaista tai tuttua ole.

 

valokuvauskurssi_1-17_kopio_2.jpg

valokuvauskurssi_1-13_kopio_2.jpg

Kyllä noi muuten on isä ja poika. Kattokaa nyt! Ne naureskeli, kun kysyin niiltä huonolla venäjällä, että saanko tulla iholle ottamaan kuvia. Mutta sain! Söpörit.

Söpöreistä tuli mieleen tää kuva, jonka haluan ehdottomasti näyttää.

valokuvauskurssi_1-42.jpg

Mitkä ihanat pojat! Tää on siis ison kadun varrella keskellä melua ja melskettä. Eikä kukaan muu näyttänyt mitenkään kiinnittävän näihin mitään huomiota. Pojat oli piirtäneet ittelleen liidulla maahan ajoradan ja hirveällä pärinällä ajoivat kilpaa rataa ympäri. Ihanat! Mäkin haluan sit Suomessa tehdä kaikkea tällaista!!

Vitsit tää on vaikeaa kirjoittaa, kun en tiedä mistä aloittaa ja mihin lopettaa. En osaa kertoa mitään kunnollisia matkavinkkejä tai kuulumisia tai muita lässynläitä, kun en enää oikein erota mikä on outoa ja mikä ei. Hei nyt tiedän! Oltiin viime lauantaina baarissa viettämässä meidän kaverin synttäreitä. Meillä oli sellainen kiva pieni poppoo ja jostain kumman syystä ne synttärit pidettiin sellaisessa XxxX-baarissa (Vasilin saarella). Se oli älyttömän kallis ja älyttömän outo baari. Maksoin bissestä VITOSEN ja Noora maksoin mojitosta KYMPIN. Sen enempää ei juotukaan. Mutta se baari oli todella outo. Siellä ei ollut ollenkaan tanssilattioita, pelkästään sellainen koko baarin kiertävä Coyote Ugly -baaritiski. Istuttiin baaritiskillä ja yhdessä vaiheessa siihen viereen tuli ällöttävä venäläinen möhömahamies, joka heitti setelinipun pöydälle ja olis halunnut tarjota juotavaa. Se esitteli sen rahojaan maireena ja iski silmää. Paras läppä oli, että sen setelinipussa oli ehkä noin sata euroa rahaa, joten MÄKIN VOISIN TEHDÄ NOIN! Ajattelin, että jos koskaan eksyn uudestaan tonne baariin, nostan satasen käteistä ja lähden leuhkimaan. Ehkä saan ostettua ittelleni möhömahaisen miehen seuralaiseksi.

Jossain vaiheessa iltaa (sairaanhoitajiksi pukeutuneet) tarjoilijat hyppäs baaritiskille ja alkoi tanssia. Istuttiin itte siinä niiden jaloissa ja oli jännää ja hottia ja hermostuttavaa istua siinä piikkikorkojen tasolla minihameen alle tuijotellen. Se ei siis ollut mikään strippipaikka, se oli tosi kallis rikkaiden venäläisten statusmesta. Täysin eri asia siis. Se pöydillä tanssiminen tuotti tulosta, kerta pian mekin innostuttiin tanssimaan ja kävästiin jopa (vähän pakotettuina, mutta tosi innoissamme) ikkunalaudalla tanssimassa. Ne soitti Ankronikka-biisin ja se oli menoa sit.

Lähdettiin sieltä baarista kotiin pimeällä taksilla. Etukäteen luulin, että se on vain hullujen hommaa, mutta nopeasti oon oppinut, että KAIKKI käyttää niitä täällä. Ei ehkä yksin kielitaidottomana naisena kande kauheasti kokeilla onneaan, mutta porukalla pääsee nopeesti ja halvalla paikasta a paikkaan b. Ihan missä vaan ja mihin kellonaikaan tahansa kun nostaa käden ylös, todennäköisesti yksi viidestä ekasta ohittavasta autosta pysähtyy. Sit neuvotellaan hinnasta ja sit kruisaillaan. Meidän taksi itseasiassa sisäänheitti meidät taksiinsa, ei edes ehditty viittoa sitä, kun se pysähty paikalle myymään kyytiään. Neuvoteltiin (tää kuulostaa siltä, että mä olisin ollut jotenkin tärkeässä asemassa tässä neuvottelemassa venäjäksi. No hyvä että kuulostaa, kerta haluan antaa ittestäni coolin kuvan näissä kirjoituksissa) sen taksikuskin kanssa niin, että se saa kyyditä meidän koko porukan kahdella keikalla. Saatiin kyyti tosi halvalla ja voi hitsi vie mua harmittaa, etten ollut ekassa taksikiekassa. Sillä aikaa kun me odoteltiin bussipysäkillä, osa porukassa oli kokenut _palan oikeaa Venäjää_. Siltä taksikuskilta loppu bensa just ennen asemaa ja ne oli joutuneet nousta autosta työntämään sitä rotiskoa. Olivat sen kuulemma työnnelleet bensa-asemalle, josta matka oli jatkunut tyytyväisesti kohti meidän asuntolaan. MIKSI MIKSI MIKSI mä en kokenut tota? Meidän taksimatkalla bensa riitti ja kaikki oli tosi normaalia. Paitsi se, että oltiin pimeässä taksissa keskellä yötä. Maksettiin siitä monen kilsan matkasta 50 ruplaa (vähän päälle euro) per naama. Tosi hyvä diili (ainakin niin mä nyt luulen. Että jos joku Venäjä-tietäjä haluaa tulla kertomaan, että se oli huono diili, ni IHAN SAMA, en välitä. Tulkoon ja olkoon.)

Mulla on jo vähän ollut ikäväkin. Lähinnä Ottoa ja kotioloa, mutta kans ihan vaan sitä, että kaikki ymmärtää mitä puhuu, eikä tartte joka tilanteessa tehdä ittestään pelleä ja ilmeillä ja viittoa, kun ei osaa puhua. Mut se helpottaa täällä koko ajan ja kaikki on niin hyvin kuin olla voi, eli oikeasti ei oo kauhean ikävä. Silloin kun olin reppureissussa, oli kolmen viikon aikana ollut sata kertaa useammin ikävä. Nyt Nooran läsnäolo ja se, että meillä on täällä oma koti ja mulla Skype, helpottaa ikävää. Ja musta on ihanaa, että tulin tänne tajuamaan miten hyvin mulla on asiat kotona. Ei sillä tavalla, että näkisin täällä niin paljon kurjuutta. Lähinnä niin, että osaan ikävöidä niitä asioita, jotka on kotona niin perus. Meillä ei oo täällä uunia – ikävöin mun kodin ihanaa keittiötä ja pakastepitsoja, joita aina ”kokkaan” mun upeassa uunissa. Meidän vessassa on puluja. Jostain tuuletusaukoista kuuluu aina välillä se kurnutus – ikävöin sitä, että tiedän kaiken mun ympärillä olevan hygieenistä ja että pulut pysyy puluina, eikä tuu hyppimään silmille mun vessassa. Meidän asuntolan (ja varmasti monen muunkin mestan) hissit on tappokoneita. Ne sulkee väkisin ovet JUST silloin, kun joku sisällä painaa nappulaa – mä ikävöin sitä, että voi ihan zillisti seisoa hissien ovien välissä ja tietää, että se länsimaisen hyvinvointivaltion hissi on koulutettu varomaan, ei tappamaan. Meidän koulun ruokalan ruoat on suurimmaksi osaksi aika kauheita. Ne koostuu lähinnä kaalista, purkkiruoasta, suolasta, läskistä ja epämääräisistä leivonnaisista – ikävöin suomalaista kouluruokaa, salaattipöytiä ja sitä, että saa lapata lautasen niin täyteen kuin vain kehtaa (ja minähän kehtaan!).

Toisaalta ton kaiken dissauksen jälkeen tuli sellainen olo, että on tää nyt sata kertaa mageempi paikka kuin koti. Kaikki täällä on niin zilliä. Siinä missä kotona kytätään naapuria, masennutaan ja vedetään kaveria turpaan, täällä ketään ei kiinnosta muiden asiat, kylmä ja sade on normaalno ja ystäviä saa kaikista, joiden kanssa vain haluaa ja jaksaa jutella. Täällä on sellainen suurkaupungin syke. Sellainen, että saa olla ihan minkälainen haluaa. Ja mun mielestä on tosi romanttista polttaa baarissa sisällä. Ja kasvikset, hedelmät, viina ja tupakka on ihan naurettavan halpaa. Parin sadan metrin säteellä meidän kotoa on kaksi kauppaa, jotka on vuorokauden ympäri auki. Bussit on aina hitaita ja myöhässä, joten myöhästyminen kuuluu asiaan. Kukaan ei sovi tapaamista minuutilleen, eikä käsittääkseni busseilla ole edes aikatauluja. Sen sijaan bussipysäkeillä lukee arvio siitä, kuinka monen minuutin välein mikäkin bussi kulkee. Kätsyä! Ihmiset on mielenkiintoisen näköisiä ja todella todella tyylikkäitä. Mun kuva venäläisistä naisista on muuttunut täysin. Ajattelin aikaisemmin, että ne on korkokenkä-leopardi-tissibeibejä, mutta ne onkin arvokkaita, hottiksia hipstereitä, jotka tietää miten hyvältä ne näyttää ja niistä näkee, että ne nauttii ulkonäöstään itsensä takia. Ei oo sellaista pyllynkeikutusta ja strippibaarimeininkiä, mitä luulin. Täällä on niin kaunista ja samaan aikaan niin rumaa. Osa rakennuksista, kirkoista ja muista on vaan niin henkeäsalpaavan upeita, etten käsitä, miten joku on joskus osannut rakentaa tai suunnitella jotain sellaista. Toisaalta täällä on tosi paljon sellaisia harmaita betonikortteleita ja ruputaloja, jotka tuntuu hajoavan käsiin. Täällä on taidetta, täällä on sykettä täällä on jazzia, mitä muuten munki pitää joskus mennä kuuntelemaan. 😀 Hei nyt lopetan tän puheripulin. Spasiiba ja da svidania (about tossa on edelleen mun kielitaito.)

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *