Tämän viikon olen viettänyt lapsenvahtina Itä-Suomessa, satojen kilometrien päässä Tampereelta. Täällä hiljaisessa pikkukaupungissa väkisinkin alkaa miettiä omaa asuinpaikkaansa ja sen eri puolia.

Kun saavuin ensimmäistä kertaa tänne Itä-Suomeen anoppilaani, en ollut koskaan käynyt näin kaukana kaikesta. Olin ensimmäistä kertaa paikassa jossa ei ole katulamppuja ja jossa lähimpään kauppaan on kilometriä pidempi matka. Täällä on yksi yläaste ja yksi lukio, ammattikouluunkin on lähdettävä naapurikuntiin. Järvi on muutaman sadan metrin päässä, kuuset ovat naavan peitossa, ja luontoon pääsee astumalla ovesta ulos.

Olen sydämessäni kaupunkilainen. Rakastan sitä, että katukuvaan mahtuu monenlaisia ihmisiä. Tampereelta löytyy ihania kahviloita, mukavia ravintoloita ja kauppoja joka lähtöön. Siellä on toimiva joukkoliikenne ja monipuolinen koulutustarjonta, käytännössä kaikki mitä elämässä tarvitsee. Luontoonkin pääsee halutessaan nopeasti. Tärkeintä on kuitenkin se, että sieltä voin löytää ihmisiä, joilla on samanlaisia arvoja ja ajatuksia kuin minulla. Minut aikanaan pelasti se, että asuin kaupungissa jossa on useita eri lukioita. Pystyin valitsemaan lukion, johon tuli mahdollisimman vähän ihmisiä yläasteeltani. Näin pystyin aloittamaan alusta ja muodostamaan ystävyyssuhteita, vaikka olinkin yläasteella melko epäsuosittu. Pienillä paikkakunnilla tätä mahdollisuutta ei ole.

Tavallaan nauttisin suurestikin vähän syrjemmässä asumisesta. Pidän luonnossa kulkemisesta, ja unelmoin omakotitalosta kohtalaisen kokoisella tontilla. Jos minulla on kuitenkin joskus lapsia, toivoisin että he voisivat kasvaa ymmärtämään erilaisuutta ja elää joutumatta survomaan itseään liian ahtaaseen muottiin.

Olen itse kokenut kaupungin ihanana ympäristönä kasvaa.