Päivä ”en-edes-tiedä-kuinka-mones” karanteenissa, en ole laskenut. Olen ollut kipeänä lähes joka viikko viimeisen kuuden viikon ajan, mutta onneksi nyt helpottaa ja olen päässyt käymään ulkona. Nuhahan minulla on ollut jo kaksi kuukautta. Allergiaa, kenties?

Puolitoista viikkoa sitten tuli sähköpostia pääsykokeisiin liittyen – ne muuttuvat. Pahin pelkoni kävi toteen, sillä vaikka tuleva, uusi yo-arvosana -rivini pitäisi olla hyvä, pisteeni eivät ihan riitä todistusvalintaan. Harmi, koska ykkösvaihtoehtooni otetaan vain 15 henkeä valintakokeen kautta. Onkohan koe sitten digitaalinen, mutta sekin on monella tapaa niin epäreilu ja riskialtis? En siedä ajatusta siitä, että toisilla saattaa olla apujoukkoja koetta tekemässä. Inhoan huijaamista. Toisen hakupaikkani valintakoemateriaalin piti ilmestyä kolme päivää sitten, mutta sitä ei ole muuttuneen tilanteen takia julkaistu.

Turhauttaa, huolestuttaa, henkeä puristaa. Pääsenköhän taaskaan minnekään korkeakouluun? Vaikka valinnat tuntuivat hakua tehdessä ihan hyviltä, en ole silti varma… Tietääköhän kukaan oikeasti, mitä haluaa tehdä elämässään? Varmaan jotkut, mutta en minä ainakaan. Mikään ammatti ei tunnu ajatuksen tasolla hyvältä. En halua ahdistua iästäni, koska olen vielä todella nuori ja minulla on oikeasti aikaa opiskella ja olla työelämässä. Mutta kaverini valmistuvat kohta ammattikorkeakoulusta, ja minulla on taskussa yo- sekä ammattitutkinto – ammatista, joka ei kuitenkaan ole oma juttuni. Eihän välivuodessakaan olisi mitään vikaa, koska mikäli korona-tilanne rauhoittuu ja rokote saadaan kehitettyä, lähden ilman muuta ulkomaille. Mutta silti tuntuu pahalta. Perhanan yhteiskunta.

Päivät noudattavat samaa rytmiä tunnista toiseen, minuutista minuuttiin, sekunnista sekuntiin. Aluksi kotona oleminen oli ihan hauskaa, mutta nyt on alkanut ahdistamaan. Välillä kaipaa omaa rauhaa, välillä ystäviä ja sukulaisia. Kotona ollessaan ei ikinä tunne tehneensä tarpeeksi, vaikka ei ole pakko tehdä mitään. Olisipa tämä aika jo ohi. Onneksi ei tarvitse olla yksin ja poikaystävän seura lohduttaa.

Neljän seinän sisällä ehtii kuitenkin miettiä kaikenlaista, ja minähän mietin. Tällaisina huonoina päivinä oma elämä tuntuu monella tapaa tylsältä ja merkityksettömältä. En tunne olevani tarpeeksi – no, oikeastaan mitään. En tarpeeksi kiinnostava, kaunis, hauska, saati positiivinen. Riitänkö minä tällaisena kuin olen ja miksi ihmisiä käsketään olemaan aina oma itsensä? Tai tiedänhän minä miksi, mutta onko omana itsenään oleminen tarpeeksi? Jos kukaan ei kuitenkaan pidä sinusta tai näe sinua minkään arvoisena?

Perjantaina terveydenhoitaja soitti minulle ja ehdotti vappuviikolle soittoaikaa lääkärin kanssa. Voitaisiin kuulema miettiä lääkkeitä ahdistuneisuuteeni. Se iski, ja kovaa. Olen aina vierastanut mielialalääkkeitä, vaikka niistä on ollut monelle hurjasti apua. Aikaisemmin olen kieltäytynyt täysin lääkkeistä, koska omalla kohdalla ajatus tuntuu surulliselta ja epätodelliselta. Nytpä en tiedäkään, mitä vastata.

Kokevatkohan muut joskus samoja fiiliksiä? Tai tapahtuuko kellekään mitään tällaista? Varmasti, koska jos jotain olen elämässä oppinut, niin kaikki ajatukseni ovat monen mielestä todella normaaleja ja elämässä voi sattua mitä tahansa. Onneksi, kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja. Näinä harmainakin päivinä voi olla tyytyväinen lakattuihin kynsiin sekä Spotifysta soivaan hyvään musiikkiin.