Elokuva-arvostelu: Pikku naisia
Louisa May Alcottin teos Pikku Naisia nousi nuorten tyttöjen klassikoksi jo syntyessään. Vuonna 1868 ilmestynyt romaani on puolielämänkerrallinen kertomus Alcottista itsestään sekä hänen kolmesta sisarestaan (kirjassa sekä elokuvassa Meg, Jo, Beth ja Amy). Pikku Naisia -kirjalle Alcott ehti kirjoittaa useita jatko-osia, kuten Viimevuotiset ystävämme (1869) sekä Pikku miehiä (1871).
Tämä nuortenkirja on filmatisoitu monia kertoja aiemminkin (peräti seitsemän!). Tunnetuin versio lienee Gillian Armstrongin ohjaama, kolmella Oscar-ehdokkuudella palkittu elokuva vuodelta 1994. Aiempia elokuvaversioita en ole itse katsonut, joten mielipiteeni pohjautuvat täysin Greta Gerwigin luomukseen sekä myös itse kirjaan. Kuultuani tulevasta elokuvasta sekä sen mahtavasta näyttelijäkaartista (mm. Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson ja Timotheé Chalament), otin asiakseni lukea Alcottin klassikon ja katsoa sen myötä tulevan elokuvankin.
”Make it short and spicy”, kuten elokuvassa sanottaisiin: pidin Gerwigin ohjaamasta versiosta erittäin, erittäin paljon. Oli vakuuttavaa nähdä, kuinka elokuvaa oli oikeasti kuvattu Massaschusettissa ja vieläpä Alcottin omassa lapsuudenkodissa Orchard Housessa. Maisemat oli helppo mieltää kirjassa kuvattuihin paikkoihin ja sen myötä elokuvaan välittyi aito, aikaansa kuvaava tunnelma. 1800-luvun henki huokui myös puvustuksesta sekä pienistä yksityiskohdista, aina maalauksista astioihin saakka. Gerwig yhdisti nerokkaasti Louisan ja Jon hahmot sekä otti osasia elokuvaansa muistakin Alcottin romaaneista. Jon ollessa suureksi osaksi Louisan omakuva, tämä ratkaisu tuntui hyvinkin luonnolliselta.
Elokuvassa pompittiin kahdessa eri ajassa seitsemän vuoden jakson välillä, joka ei kuitenkaan katsomista haitannut. Elokuvan alkuosaa on kuvattu nopeatempoiseksi ja pikaiseksi, jolta se kieltämättä ajoittain tuntui. Kuvan edetessä tahti kuitenkin rauhoittui ja maallikkokin pääsee juoneen helposti mukaan.
Näyttelijäsuoritustensa puolesta Pikku Naisia ei olisi voinut olla parempi. Jon rooliin 25 -vuotias Saoirse Ronan on täydellinen valinta ja Florence Pugh loistaa lujana ja päättäväisenä Amyna. Meryl Streep on hulvaton Marchin täti ja suorituksestaan mielipiteitä jakanut Timotheé Chalament kuvaa Laurien roolin upeasti.
Kuten kirjakin, elokuva kuvaa nuorten naisten asemaa 1800 -luvulla Yhdysvaltain sisällissodan pauhatessa taustalla. Näemme suuria unelmia, rajoituksia, iloa ja surua sekä oman äänensä löytämistä polulla, jota kutsumme elämäksi. Elokuva on feministinen vastalause nykymaailmalle, mutta myös täysi annos lämpöä ja rakkautta.
En voi sietää ylimielisyyttä. Olen joutunut kuuntelemaan ihmisiä, jotka kehuvat omia lapsiaan heidän arvosanojensa ja muiden ulkoisesti hyvältä näyttävien mittareiden kautta. Olen ollut läsnä, kun joku on kertonut suorittaneensa yliopisto -opintonsa kolmeen vuoteen ja käynyt samalla töissä. Olen kuullut, että monet ihmiset luulevat olevansa parempia saatuaan loistavat arvosanat, päästyään arvostettuun kouluun, tehneensä pitkän ja voitokkaan uran työelämässä ja lopulta nostaneet järjettömiä määriä eläkettä. Unohtamatta tietenkään suurta määrää ystäviä, kallista kotia sekä BMW:n uusinta mallia. Koko elämä tekemättä yhtäkään virhettä tai kokematta maailmaa mullistavia vastoinkäymisiä. Onko se edes mahdollista?