Kävellessäni kirpeässä, auringonpaisteisessa pakkassäässä Joensuun keskustassa, mieleeni nousee väistämättäkin paljon ajatuksia: kiitollisuutta, onnea sekä pohdintoja siitä, mitä tekisin tänä päivänä lounaaksi. Kun olen käynyt kaupassa ja astellut takaisin pieneen yksiööni, putkahtaa päähäni kuitenkin toisenlaisia ajatuksia: tekemättömiä koulutehtäviä, keittiössä odottavat tiskit sekä syvällisemmät mietteet siitä, kuka minä olen ihmisenä ja millainen haluan tulevaisuudessa olla.

Viime päivinä olen tarvinnut aikaa vain ajatella, vaikka en ehkä aluksi luullut tällaista aikaa tarvitsevani. Joululomalla sain kyllä levähtää, mutta läheisteni kanssa vietetyt hetket eivät antaneet minulle mahdollisuutta pohtia itseäni sekä elämääni. Saavuttuani Kuopiosta takaisin Joensuuhun, olen pyrkinyt pitämään itseni kiireisenä – tuntui oudolta olla yksin, kun läheiset eivät enää olleet ympärilläni. Ja ehkä hieman pelottavaltakin, sillä omassa asunnossa on tosiaan itsekseen omien ajatustensa ääreellä (sekä iltaisin ja öisin pelottaa, että joku tuntematon on asunnossa kanssani!). Siksi erityisesti kulunut viikko on mennyt erinäisiä asioita hoitaen ja ystäviä nähden. Loppuviikosta kuitenkin tajusin, että voisi oikeastaan olla tarpeen ihan vain hetkeksi pysähtyä, hengittää ja ottaa aikaa ajattelulle.

Olen sanonut tämän varmasti useasti, mutta kerta kiellon päälle: ihmisenä, tiedän olevani melko järjestelmällinen – pidän mm. organisoinnista, sisustamisesta sekä kalenterin täyttämisestä, sillä silloin mieleni pysyy selkeänä. Olen kuitenkin myös ylisuorittaja, joka asettaa tavoitteita sekä deadlineja kaikelle, ruoskii itseään kun asioita ei ole päätetty ajoissa tai jos ne on tehty ”vähän sinne päin”; ajattelenkin luonnollisesti usein, etten ole tarpeeksi millään elämän osa-alueella. Tällainen ajattelumalli ei tietenkään ole se parhain mahdollinen.

Viimeisen kuukauden ajan, olen kuunnellut BookBeatista Eeva Kolun kirjaa Korkeintaan vähän väsynyt. Niin samaistuttava teos ja yksi miellyttävimmistä lukukokemuksistani (kiitos osittain lukija Karoliina Niskasen), vaikka totuus ehkä hieman satuttaakin. Kolu nimittäin puhuu kirjassaan nykymaailmasta, jota pyörittävät suoritukset, uupumus sekä riittämättömyyden tunteet. Kolu pohtii, millainen 2000-luvun burnoutkulttuuri on, mikä sitä pitää yllä ja miten voisi olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei tunnu riittävän. Kuunnellessani kirjaa, olen kokenut tavattoman suurta samaistumista kirjailijan tunteisiin, mutta myös ymmärtänyt, että suorituskeskeisessä maailmassa, minä oikeasti riitän tällaisena kuin olen. Minun täytyy ehkä vain muistuttaa siitä itseäni useammin sekä pysähtyä kuuntelemaan mieltäni ja kehoani aika ajoin. Niin kuin nytkin.

Kun kuuntelen itseäni, huomaan tarvitsevani enemmän taukoja arjessa, kontakteja muiden kanssa, luovaa tekemistä sekä kehoni liikuttamista. Tarvitsen myös tiettyä itsevarmuutta sekä luottoa siihen, että elämä tulee järjestämään itse itsensä. Minun kuitenkin tulee ja täytyy antaa aikaa sekä mahdollisuuksia kokeilla ja harkita, mitä voisin elämässä mahdollisesti tavoitella. Onko opiskelemani ala mieluinen, haluanko näyttää toisenlaiselta tai voisinko lisätä arkeeni uuden harrastuksen, esimerkiksi tanssin? Tällaisia asioita, tiedättehän. Monesti jätän kuuntelemattani itseäni, sillä en koe sille olevan ”tarvetta” tai ”aikaa”. Emmekö juuri puhuneet suorituskeskeisestä kulttuurista, jossa aikaa ei jää itselle?

Joka tapauksessa, mielen ja kehon kuuntelu on oikeasti tullut tarpeeseen – varmasti kaikilla on samanlaiselle kuuntelemiselle tarvetta silloin tällöin, jopa joka päivä. Tässä siis ilmainen vinkki: kuunnelkaa, ellette jo sitä tee.