Istun tällä hetkellä junassa matkalla kotiin Savon maille. Joka vuotinen reissuni Helsinkiin on ohi – aina yhtä ihanana ja joka kerta erilaisena. Olen käynyt 2-vuotiaasta lähtien vuosittain pääkaupunkiseudulla, sillä tätini asuu siellä miehensä kanssa. Helsinki on minulle monella tapaa muistojen täyteinen, rakas paikka, joka tuntui lapsena suurelta ja valtavalta, ikiomalta maailmaltaan. Haaveilin monesti muuttavani Helsinkiin opiskelujen tai töiden perässä, sillä rakastan kaupungin monipuolisuutta, vanhoja rakennuksia, kahviloita sekä lukemattomia tapahtumia.

Helsinki tuntuu edelleen melko isolta paikalta, joskus jopa vähän liiankin isolta. Tällä kertaa käydessäni ”toisessa kodissani”, en jostain syystä kokenut suurta tarvetta muuttaa Suomen metropolin sykkeeseen. En tiedä, johtuuko ajatus yksinkertaisesti koronatilanteesta (ihmiset Helsingissä ovat nimittäin melko välinpitämättömiä, mitä tulee turvaväleihin ja maskien käyttöön) vai kaipaanko nyt vain jotain muuta elämääni. Vaihtoehtojen paljous ja kulutuskulttuuri tuntuvat väsyttäviltä, sekä ihmiset kiireisiltä kävellessään kaduilla. Kun kuitenkin astun ulos Sörnäisen metroasemalta ja kävelen Harju 8:iin tai teen kierroksen Fredan Uffissa, tuntuu kaupunki kodikkaammalta kuin koskaan.

On hassua, kuinka asuessaan Itä-Suomessa kaipaa enemmän tapahtumia, elämää, mahdollisuuksia sekä vaihtoehtoja. Silti, kävellessäni sunnuntaina ulos päärautatieasemalta tätini seurassa, tuntui ärsykkeitä olevan liikaa ja saatoin melkein kuulla aivojeni käyvän ylikierroksella. Koskaan ei ole hyvä olla, ajattelin. Miksi elämä on niin epätäydellisen täydellistä? Emme voi saada kaikkea, sillä saadessamme jotakin, menetämme myös aina jonkin verran muuta – Helsingissä menetämme tietynlaisen rauhan ja eläminen maksaa, Kuopiossa taasen saamme suppean kulttuuritarjonnan, mutta toisaalta luontoa sekä monta ihanaa kahvipaikkaa.

Muutto Kuopiota pienempään kaupunkiin, Joensuuhun, tuntuu edellisen pohdinnan valossa melko hurjalta. En tiedä, olenko tekemässä pahan virheen muuttaessani ”kaupunkiin idässä” tai ”susirajalle”, vai onko tämä yksi elämäni parhaimmista päätöksistä? On niin outoa kaivata omaan elämäntilanteeseensa muutosta, kun kuitenkin toisenlaisissa oloissa ja paikassa kaipaa taas jotain ihan muuta. Olisipa minulle helpompaa elää hetkessä, luottaa tulevaan sekä siihen, että asiat järjestyvät juuri niin kuin on tarkoitettu. Ehkä pitää vain löytää jonkinlainen rauha, huolimatta siitä missä ja millaisessa tilanteessa olen.

Viettäessäni viikon Helsingissä, sain ärsyketulvan lisäksi kuitenkin aikaa pohtia, millainen olen ihmisenä sekä minne suuntaan haluan elämässäni kulkea. On upeaa saada selkeyttä omiin tavoitteisiinsa, arvoihinsa sekä unelmiinsa. Olen myös tänä kesänä oppinut, ettei kaikkea ole tarve tietää heti – on ok tehdä virheitä, aloittaa alusta sekä muuttaa suuntaa jos siltä tuntuu. Elämän ei tarvitse olla joka hetki täydellistä.

Lue myös:

Uusia tuulia