Epäilevää luulemista

Kävin tänään ystäväni luona kahvilla, ja koulusta päästyäni soitin hänelle uudelleen. Hän oli tyttöporukalla menossa syömään kiinalaiseen ravintolaan. Hän kutsui minut mukaan ja toivotti tervetulleeksi joukkoon. Silti minulle jäi tunne ikään kuin minua ei olisi kaivattu, vaikka tiedän että läsnäoloni ei haitannut ketään.

Olemmeko me nykyään turhan epäluuloisia?

Sama tunne minulla on usein, kun joku kertoo jotain liiankin hyvää tai vaihtoehtoisesti jotain aivan kauheaa tapahtuneen. En voi uskoa sitä. Ajattelen, että ihminen haluaa vain huomiota keksimällä tarinoita. Myöskin muiden ihmisten suunnitelmat, jotka eivät miellytä, epäilyttävät meitä. Jos suunnitelma taas miellyttää meitä, uskomme siihen vaikka hamaan loppuun asti.

Ihmiset tekevät johtopäätöksiä todella pienistä asioista. Esimerkiksi eräät koulumme opiskelijat päättelivät ystäväni olevan raskaana, kun hän valitti minulle oksentelustaan kolmena peräkkäisenä aamuna -> ystäväni meni lääkäriin ja hänellä olikin tavallinen vatsatauti.

Miksi me emme osaa luottaa toisiin ihmisiin? Olisiko niin vaikeaa uskoa, mitä toinen ihminen sanoo? Tämä tietysti vaatisi sen, että puhuisimme itsekin totta, jolloin voisimme olettaa sitä muiltakin.

Oletko koskaan laskenut kuinka usein valehtelet? Itse laskin, ja tulos oli: aivan liikaa. Kyse on pikkuasioista. Esimerkiksi myöhästymisen selittäminen, lintsaaminen, tekosyyt. Unohdukseenkin sanomme yleensä, ettemme jaksaneet tai ehtineet.

Olisiko aivan mahdotonta edes yrittää olla valehtelematta ja epäilemättä? Yrittää luottaa ihmiseen, ja saada ihmiset luottamaan itseensä?

Tästätäkin kappaleesta ja laulusta monet varmasti vetäisivät turhia ennakkoluuloja ja