Jälkiä

Olen viime päivinä muistellut paljon viime kesää. Kuullessani jälleen televisiosta Adelen ”Set fire to the rain” kappaleen olen ollut surumielinen ja ajatellut. Olen miettinyt, mikä viimekesän Roverway-partioleirissä ja siellä olleissa ihmisissä oli niin erikoista.

Mistä on jäänyt se jälki, joka leimahtaa pintaan aina kyseisen kappaleen myötä? Onko syy siellä olleissa ihmisissä, jotka opin viikon aikana tuntemaan? Onko syy siellä tapahtuneissa tapahtumissa? Voiko syy jopa olla minussa itsessäni: ihmisessä, joka kiintyy liian helposti?

Uskon että syytä on näissä kaikissa. Ihmiset, jotka opin tuntemaan olivat partiolaisia, kuten minäkin. Heillä oli samantapaiset elämänarvot. Osa heistä oli tyttöjä, joihin ihastuin. Osa oli poikia kuten minä itse. Me elimme viikon noin 40 ihmisen tiiviissä ryhmässä, keskellä noin 5000 partiolaisen ”kaupunkia”. Toki se yhdistää.

Ensimmäisen neljän päivän ajan pyöräilimme Helsingistä Evolle 240 kilometriä. Matkalla tapahtui kaikenlaista. Saimme kohdata ihmisten epäluuloisuuden, kokea sadetta, kipua, auringonpaistetta, väsymystä. Toisen puoliskon leiristä vietimme Evolla, suurleirissä. Siellä opettelimme kädentaitoja, pohdiskelimme asioita, tutustuimme uusiin ihmisiin. Pidimme jopa oman Morsot-vartioni kanssa pienoiskonsertin.

Tuona aikana en ollut kertaakaan yksin. Uskon suurimman syyn siihen, että ikävöin tuota aikaa olevan juuri se. En ollut koskaan yksin. Siellä oli aina joku, joka jutteli kanssani, joka nauroi ja itki kanssani. En sano että olisin yksin nyt. Minulla on paljon ystäviä. Mutta he eivät ole lähelläni 24/7 niin kuin nuo ihmiset olivat.

Ehkä en pääse jäljestä koskaan. Mutta haittaako se? Jos muistot ovat onnellisia, eikö niitä saa kaivata? Vaikka se saa minut surulliseksi, olen silti kiitollinen siitä, että sain olla tuolla leirillä.