Huomenta!

Tänään pitäis siivota. Imuroida ja luututa lattiat ainakin. Taustalla soi joulubiisit englanniksi ja television ruudulla pyörii takka. Olen juonut jo aamukahvit ja ajattelin keittää lisää. Kaupassa pitäisi käydä, mutta olen ihan ulapalla, kun sinne kauppaan pääsen: en kirjoita tarvitsemiani asioita listalle. Pitäisi. Pyörin kaupassa kuin päätön eläin miettimässä mitä tarvitsen. Pitäisi ottaa tavaksi, että kirjoitan tarvitsemani asiat listalle. Nyt alkoi laihdutuskuuri, joten ostokset tulevat kalliiksi. Laihduttaminen tai treenaaminen ei ole halpaa puuhaa.Onneksi vedellä läträäminen on halpaa, siinä menee iso osa painosta jo, kun juo litratolkulla vettä.

Mun postaukset alkaa varmasti käymään tylsiksi, kun mulla ei oo mitään mehukasta kerrottavaa voinnistani tai elämästäni. Mieli tervehtyy pikkuhiljaa: en enää ajattele, että seurassani olisi joku määräämässä mitä tehdä. Tai vaikuttamassa. Muistelen, millaisia kuvitelmia minulla on ollut, niin on ollut aika lennokkaita kuvitelmia. Olen niillä kuvitelmilla saanut elämästäni merkityksellisempää itselleni. Tietysti kaikki kuvitelmani ovat pyörineet minun ympärilläni. Sitä se psykoosi tekee. Olen saanut pidettyä tietyn identiteetin hivenen kaiken seassa, mutta kaikki muu on ollut lennokasta kuvitelmaa. Mulla on päiväkirja täynnä näitä kertomuksia millaisia ajatuksia on ollut.

Tänään on sateinen päivä. Loistava päivä olla vaan kotona. Puuttuu villasukat ja jouluinen neule päältä. Hitto kun aloitin laihdutuskuurin, niin en voi syödä puuroa. Ei minussa mitään vikaa ole, omasta mielestäni, mutta painoa täytyy pudottaa. Syön puuron varmaan seuraavan kerran jouluaattona. Ja tietysti se mahdollisesti pudotettu paino tulee kerralla takaisin, kun päästän irti laihdutusmenetelmistäni. Voi voi. Olen elänyt aika vapaata elämää ruoan suhteen. Syönyt kaikkea mikä tuntuu hyvälle. Vähän peruutuspakkia syömistapoihin. Mutta ei syömisestä sen enempää – siitä ei ole kiva lukea.

No jos mennään vähän hengelliseen, niin kuolemaan. Synkkä aihe, tiedän. Multa löytyy blogiteksteistä päivitys, jossa hengailin kuolleiden läheisteni kanssa. Ajatus oli, että kuoleman jälkeen on elämää ja he ovat täällä ja nyt meidän kanssamme. Emme vain näe. Totuus on, etten tiedä yhtään mikä mun kanta on nyt. Mitään totuutta ei ole olemassa mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Jotkut uskoo, että elämä on siinä. Minä uskoin tuon blogikirjoituksen aikoihin, että kyllä ihmiset selviää kuolemasta, me ei vaan nähdä sitä. Mutta nyt en tiedä. Täällä on aika pirun hiljaista eikä merkkejä kuolemanjälkeisestä elämästä oo. Kaikki on vaan kokemuksia siitä, kun ollaan oltu sairaalassa lähellä kuolemaa. Ja osa näistä todistuksista on ollut negatiivisiakin – ettei mitään ole, on vain tyhjää. Toivon, että ihmiset selviävät. Niin me kaikki. Ei tämän elämän tahtoisi päättyvän. Vinksahtanutta on, että ihmiset painaa duunissa ja siitä tulee arkea, ettet jaksa tehdä mitään muuta kuin käydä töissä – ja sit kuolema koittaa yhtäkkiä kun kaikista päivistä on tullut rutiinia. Ei tää elämä kauheen hohdokasta ole.

Onneksi on vapaapäiviä, lomia ja läheisiä. Pitäisi käydä tervehtimässä sukulaisia. Ihan vaan mielenterveyden vuoksi. Mun oma ’teoria’ on, että yksinelo saa mielen oireilemaan. Vaikka yksin oleminen on toisinaan ihan mukavaakin. Saat tehdä mitä lystäät. Mutta totuus on, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ehdottomasti. Täys erakkomoodi ei sovi kellekään. Rupeet puhumaan itsekses, kun oot tarpeeks pitkään ollut yksin.

Taustalla soi Chuck Berryn ’run rudolph run’ ja mietin, keittäisinkö lisää kahvia. Haluaisin hankkia kotiini jouluvaloja, mutta ei ole mitään mihin niitä valoja kiinnittäis. Kai se on asenteesta ja halukkuudesta kiinni. Pitäisi muuttaa isompaan asuntoon, mutta suurimmassa osassa asunnoista on pienet keittiöt. Haluan isomman keittiön enkä vaan kahta työtasoa!

Tekisi mieli lähteä ulkomaille. Pikavisiitti! Mutta haluan Japaniin tai Uuteen-Seelantiin, joten pitää säästää. Kirjojen luku on jäänyt vähälle, vaikka olis kirjoja mitä haluan lukea loppuun.

Jouluhan ei oikeasti ole Jeesuksen syntymäpäiväjuhla. Sitä ennen oli sol invictus ja saturnalia. Mielenkiintoista, miten juhlapäivät on korvattu kristinuskon tullessa valtauskontoon. Ihmisten on ollut kai helpompi sopeutua muutoksiin, kun juhlapäivät on pidetty samoina. Kristinusko on ihmisen keksimää ja raamattu on koottu usean eri lähteen teksteistä ja siitä kokoonpanosta vastaa kokouksellinen ihmisiä. Toki kristinuskosta on ollut paljon hyötyä, mutta ääriuskonnollisuuteen on helppo langeta. Sitä luulee, että raamattu on ainoa faktatiedon lähde. Hömppää koko kirja, vaikka sen tekstit voivat antaa lohtua joillekin. Myös minulle se antoi lohtua.

Pelottavaa ajatella, ettei kukaan kuule mun rukouksia. Oot yksin siinä huoneessa eikä sua kukaan kuule. Puhut neljälle seinälle eikä kukaan vastaa. Karmivaa. Siinä on jotain lovecraftilaista kauhua. Elämä on pelkkää tyhjää ilmaa – mitään ei ole. Uskon pitää olla vankka, jos uskoo, että täällä on joku. Ylempi voima. Oon miettiny miksi olen niin pakkomielteinen jumalan olemassaolosta. Nyt en oo ’pitkään aikaan’ pohtinut jumalan olemassaoloa, mutta se kiinnostus hänen olemassaolostaan perustui kysymyksiin. Mitä hän ajattelee elämästä, miksi hän loi meidät tänne ja mitä hän on luonteeltaan. Jos on jumalaa, niin hänelläkin on varmasti kysymyksiä omasta olemassaolostaan. Ehkä ihan yhtä ulapalla kuin me. Mutta kuka olisi synnyttänyt jumalan? Onko jumalia sitten useampia, toisin kuin kristinuskossa sanotaan (suljetaan pois pyhä kolminaisuus). ’
Ehkä ne on niitä energioita, en tiiä. En kyllä usko siihenkään. Mun pohdinnat on yhtä humpuukia, tiedän. Äiti sanoisi tähän, ettei jumalaa ole. Joinakin päivinä olen samaa mieltä. Isä menetti uskonsa joskus vuosia sitten – hän on ateisti. Näillä näkymin minä taidan olla ateistin ja agnostikon väliltä. Riippuu päivästä. Tänä päivänä uskon, ettei jumalaa ole, koska mielenterveys on niin hataraa leikkipuistoaluetta jollekin yliluonnolliselle olennolle, ettei hyväntahtoista jumalaa voi olla. Pelkkää pilaa tää kaikki. Psykoosissani olisi luullut, että minusta olisi tullut uskonnollinen. Hetkeksi tulikin. En oo enää. Kauheeta tää sairaan mielenterveyden todellisuus.

Menen aika henkilökohtaiseksi näissä teksteissäni. Tää on ainut tapa millä voin ilmentää todellista itseäni ja muut ymmärtää. Tässä oon minä. Tän enempää ette pääse perille mun todellisesta luonteesta.

Kävelin joskus Pasilan rautatieasemalla ja katsoin suurta ihmisjoukkoa. Pakkohan täällä on joku ylempi voima olla, ajattelin. Mutta ollaanko me vain eläimiä eläinten joukossa? Meitä tutkitaan, miten mainokset vaikuttavat ostoskäyttäytymiseen. Kaikkea ihmisen psyykkeestä on tutkittu. Onko ihminen itse se ylempi voima täällä? Kaikki se mitä me tehdään? Ihminen on keksinyt pyörän, lentokoneen, laivan, auton, isot rakennukset ja matematiikan, kaikki ne tieteet. Meidän tulevaisuus ei näytä lupaavalta mitä ilmastokatastrofiin tulee.

Ihminen on kyllä merkillinen eläin. Me ollaan aika narsistisia, niin kuin äskeinen pohdintani osoitti. Pidetään itseämme muita parempina, kun olemme niin kehittyneitä ja kesyttäneet muita eläimiä. Tuhoa me kyllä saadaan aikaan. Jaksan ihmetellä, miten ihminen seisoo kahdella jalalla, soittaa soittimia ja laulaa. Ja miten kieliäkin on monia, millä kommunikoida. Oudoiksi me ollaan evoluution myötä kehitytty. Mehän ollaan ku kaljurottia. Ei karvaa melkein missään muualla kuin päässä ja alapäässä. Mielenkiintoista. Ihminen muuttuu evoluution myötä ’esteettisemmäksi’, omasta mielestämme. Olemme heikkoja ilman välineitä. Ihminen on poikkeuksellinen siinä, että se käyttää välineitä avukseen. Pärjäisimmekö luonnossa ilman? Oudoiksi me ollaan kehitytty.

Pitäisi lähteä käymään kuntosalilla. Ei yhtään huvittaisi; olisi kiva viettää vaan päivä kotona ja kirjoittaa. En ole kirjoittanut pitkään aikaan kunnolla tekstiä. Ihan hyvä vaan. Olen keskittynyt elämiseen ja arkeni täyttämiseen jollain muulla.

Silleen olisi mielettömän hienoa, jos ihmisrotu on universumissa yksin. Olisi ihan käsittämätön tarina sivilisaation kehityksestä ja siitä, miten ihmisestä tuli ’valtarotu’. Mitkä mahdollisuudet meillä on ollut syntyä tänne ja keksiä nämä kaikki välineet ja asiat. Itse asiassa, on elämä aika hienoa! Sitä vaan ei aina näe. Täällä on kaikkea. Ihmisluonteita miljardeja, keksintöjä tehdään koko ajan ja lääketiede kehittyy alati. Kunpa me ei vaan tuhottais maapalloa…hirvittää, että ihminen on keksinyt ydinpommit. Ja kaikesta tulee hiilidioksidipäästöjä.

Lopuksi. Jos on jumalaa, niin ihan varmasti hänelläkin on eksistentiaalinen kriisi. Mistä hän on tullut, miksi hän on täällä? Hän loi ihmiset ja kaikki nämä eläimet, jottei olisi yksin. Itkin joskus bussipysäkillä, kun mietin että hän on ihan yhtä ulapalla kuin me. Ehkä meidät on luotu hänelle seuraksi. Me selvitämme mistä olemme kotoisin tai peräisin, emmekä saa totuutta selville, koska ei hänkään tiedä omasta taustastaan mitään. Tämä on mahdollista. Silleen elämä on ihmeellistä. Olemmeko jumalan kaltaisia? Voi olla. Käymme samat kriisit läpi kuin hän. Miksi olemme täällä? Hän tarvitsee meitä? En tiedä, mutta on vallan mahdollista, että olemme hänelle seuraksi. Hän tarkkailee ihmisiä ja eläimiä mielenkiinnolla, olemme hänelle elämän tarkoitus? Miksi on pahaa? Kehitymmekö, jos ei ole pahaa olemassa? Edistääkö se kehitystämme? Saa meidät tavoittelemaan jotain? Elämä on ihmeellistä. Taustalla soi Motörhead. Silleen ihmettelen, että jos on jumalaa, miksei hän esittäydy. Ehkä hän esittäytyy koko ajan, mutta emme näe. Häntä ei näe. En tiedä. Pelkkää pohdintaa kaikki tämä. Joskus ihmettelen elämän suuria kysymyksiä ja etenkin jumalan olemusta. Paljastuuko ihmisen todellinen luonne silloin, kun jumalaa ei uskota olevan? Meidän tulee auttaa itseämme. Voihan se olla, ettei jumala näyttäydy siksi, koska aiheuttaisimme pahaa. Ihminen on apina alunperin, ja historiamme on ollut aika verinen. Mitä tekisimme, jos saisimme tietää, että jumala on olemassa? Aiheuttaisimmeko pahaa? Käyttäytyisimmekö väärin häntä kohtaan? Hänellä on aika yksinäistä, jos totuus on sitä.

Mutta nyt riittää pohdinnat. Kaikki on pelkkää murehtimista. En ymmärrä yhtään, miksi tykkään pohtia näitä asioita, kun ei tästä pääse mihinkään. Pelkkää merkityksetöntä mietintää. Mutta siinä on aihetta pohtia: ehkä jumala loi meidät, koska ei halua olla yksin. On mahdollista, että elämää on muuallakin, mutta menettäisikö kaikki merkityksensä, jos elämää olisi muuallakin? Emmekö olisi enää ihme? Minusta elämä maapallollamme on ihme. Ehkä ainutkertainen ihme.

Päivää! Taustalla soi joulumusiikki ja kynttilä on sytytetty tunnelman luomiseksi. Televisioruudussa näkyy palava takka, mikä sekin luo joulutunnelmaa. Odotan joulua innolla, joskin myös kauhulla – joulukuu on tavallisesti ollut kamalaa aikaa henkisesti. Liian synkkää ja masennus pahenee mitä pidemmälle talvea kohti mennään. Katsotaan miten tänä talvena käy.

En ole voinut hyvin viime aikoina – on mennyt aika lujaa. Nyt pitäisi olla lääkitys kohdillaan. Toivotaan. Olen pohtinut paljon jumalan olemassaoloa. Ihan turhaan tietenkin, kun vastausta ei ole, mutta nyt saa riittää pohdinnat. Keskityn rauhassa olemiseen ja yksin elämiseen.

Kaikissa mun edellisissä postauksissa on ilmennyt oireita siitä, millaista mun psykoosi on. Ne on luuloja siitä, että mun seurassa on aina joku. Ja se ’joku’ luo minulle ajatuksia, jotka eivät ole minun. Aivan kuin jokin ulkopuolinen saisi minulle niitä ajatuksia päähän. Tätä on jatkunut jo pitkään ja heräsin siihen, ettei tämä ole normaalia, pakko saada apua. Ja mä sain. Iso kiitos suomalaiselle terveydenhuollolle.

No nyt olen normaaliin päin menossa. Vietän aikaa yksin. Omassa kodissani.

Nautin aikuisuuden tuomasta vapaudesta – saan käydä töissä ja tienata rahaa ja tehdä sillä rahalla mitä haluan. Kerroinkin varmaan jo, että yhdessä vaiheessa lahjoitin rahaa pois aika avokätisesti. Se oli sitä eksistentiaalista kriisiä, että mitä mä rahalla teen. ’Se on vaan rahaa’. En ollut vakuuttunut rahan merkityksestä – se suorastaan tuntui tekevän minut onnettomaksi, kun sitä piti vaan tienata ja tienata. Sitä se on nytkin. Rahaa liikkuu koko ajan. Se ei lopu koskaan. ’Mistä mä sen onnen saan?’. En ainakaan rahasta. Yritin löytää sen onnen uskonnosta: kristinuskosta. Sitä en tiedä, mitä kristinuskon olisi pitänyt minulle antaa. Vastauksen siihen, mikä tekee onnelliseksi? Ehkä se.

Juuri nyt, voin myöntää olevani onnellinen. Kirjoitan omilla säännöilläni näitä lauseita, en välitä milloin kuuluu oikeasti laittaa pilkku ja milloin tulee rakentaa uusi lause. Takaisin asiaan: olen onnellinen. Tyytyväinen elämään, vaikken ole rakentanut elämälleni mitään merkittävää uraa saati saanut perhettä. Olen onnellinen. Etenkin nyt, kun saan kirjoittaa. Minulle onnellisuus on muun muassa sitä, että saan olla omassa kodissani, kuunnella musiikkia, ehkä miettiä kaakaon valmistamista ja toivoa, että keksin jutun juurta mistä kirjoittaa. En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään. En edes päiväkirjaani!

Olen onnellinen. Lääkitys toimii, olen lopettanut filosofiset pohdinnat ja keskityn nykyhetkeen. Tänään kävin Tokmannilla, huomenna menen kuntosalille ja ehkä Helsinkiin, ylihuomenna teen jotain muuta.

Olin pohtinut paljon jumalan olemassaoloa. Paljon! Tiedättekö, miten pelottavaa on ajatella, että teet tunnustuksia ja pyydät apua olennolta, jonka olemassaolosta et voi mennä takuuseen ja puhutkin vaan seinille. Sitä se totuus on. Olin paljon pohtinut tätä, onko meillä joku. Tämän mielenterveyden myötä olen päättynyt siihen lopputulokseen, että jos on ylempi voima, jota jumalaksi kutsumme, se ei ole miellyttävä. Minun todellisuuteni on ollut kamalaa. En toivo sitä ’tivolia’ kellekään.

Joulukuu lähenee. Ihmiset postailee Tiktokissa kosmetiikkajoulukalentereita ja kertoo siitä, mitä ne sisältää. Mulla on suklaakalenteri ja toinen muumikuvakalenteri. Odotan joulua, vaikka se on silkkaa lompakolle käymistä. Se on kiva ajatella jotakuta ja ostaa lahja. Jos sitä vaan osais ostaa! Ajatuksella tehty ostos ei ole helppoa, kun kaikilla on jo kaikkea.

Sitä olen pohtinut, että miten ihmisestä on tullut naku evoluution myötä. On kyllä merkillistä, että evoluution ja biologisen selviytymisen myötä ihmisestä on tullut karvaton. Kaikki muut eläinlajit omaavat karvaa (tai suomuja), mutta ihminen on naku – korkeintaan vaaleaa karvaa koko kehossa. Ja miten meille on muodostunut karvattomuuden keskellä tukka ja mahdollisesti parta. Ihminen näyttää ulkoisesti niin heikolta, että miten me olemme kehittyneet tälläisiksi, jos toivottiin lajin säilyvän? Eikö tämä ole pelkkää estetiikkaa, koko ihmisen evolutiivinen kehitys? Miksi meidän karvoitus on vähentynt apina-ajoilta ja aloimme sitten käyttämään vaatteita? Häh? Mikä järki siinä kehityksessä oli?

Uskotteko, että universumissa on muualla elämää kuin täällä maapallolla? Varmasti on jossain, mutta en pidä mahdottomanakaan sitä, että olisimme täällä yksin. Ehkä tämä kaikki on ainutkertaisuutta.

Ainutkertaisuudesta, sitä tottuu jokapäiväiseen elämään, mitä arjeksi kutsumme. Pitäisi joka hetkestä ottaa ilo irti ja arvostaa, mutta sitä turtuu kun käy töissä. Siinä se elämä menee sivussa. Tätä pelkään. Kaikki päivät ja viikot valuvat ohi, vuodet vierii ja sä raadat duunissa ’vankina’. Joku sanoo tähän, että töitä ei ole pakko tehdä. Kyllä on. Ei täällä pärjää muuten.

Taustalla soi joululaulut. Mietin keittäisinkö nyt riisipuuroa vai odotanko aamuun? Kello on varttia yli kahdeksan illalla. Pitäisi mennä nukkumaan, mutta en saa unen päästä kiinni. Ryhdyin kesän lopussa kasvissyöjäksi. Olen sitä mieltä, ettei minun kuulu syödä lihaa, jos en pysty eläintä tappamaankaan. Lisäksi elinolosuhteet on eläimille kamalat. Olen hyvin onnistunut välttämään lihaa, mutta viime lauantaina valitettavasti rikoin ’putken’ vahingossa. Nyt mietin kovasti, että miten saisin vegekinkun jouluksi.

Tää on vähän tämmöinen vähemmän mehukas postaus. Olen tolkuissani. Tästä ei mitään irti saa. Kunhan kirjoitan kuulumisiani. Hyvin ei oo mennyt, mutta nyt tuntuu menevän. Toivoa on.