Uskosta
No niin. Hurahdin kristinuskoon puoli vuotta sitten, joulukuussa. Hain vastausta ja koin löytäneeni sen kristinuskosta. Olen elänyt uskonnottomana suurimman osan elämästäni ja nyt luulin, että raamatun sanoma on totuus, koska se uppoaa sydämeen. Jeesuksen sanoma oli se mikä upposi. Nykyään arvostan Jeesuksen oppeja, mutta kyseenalaistan raamatun asemaa. Sen on kirjoittanut eri ihmiset eri aikakausina ja kokoonpanosta on päättänyt kokouksellinen ihmisiä, joten en osaa pitää raamattua totuutena. Haluan uskoa ylempään tahoon, jumalaan, mutta tähän mennessä mun touhut varmaan vaan herättää hänessä vihaa. En ole lukenut raamattua kannesta kanteen, vain sieltä sun täältä ja pidän tekstejä sisimpään uppoavina. Olen huono lukemaan, ja raamatussa on paljon tekstiä mitä en jaksa lukea – kuninkaista ja suvuista, mitä en tule muistamaan. Mutta pidin niistä kohdista, missä jumala on kaikkea ja pystyy kaikkeen. Sen lukeminen on jotenkin ihanaa.
Mut sit taas – no, mun touhut on ollu sellasia, etten oo pysyny uskossa niiden jälkeen. Tai uskon omalla tavallani? En usko taivaaseen enkä helvettiin, en tiedä ylösnousemisesta enkä tiedä jälleensyntymisestä, jos muihin uskontoihin mennään – mutta haluan uskoa ylempään tahoon. Voin olla täysin hakusessa sen kanssa, kun mikään ei osoita, että sellaista ylempää tahoa on; se ylempi taho ei taida ohjailla meitä millään tavalla. Tai sitten se vaikuttaa sellaisella tavalla mitä emme tiedosta. Tärkeintä kai on puskea eteenpäin ja yrittää pärjätä? Mennä sokkona. Hyväksyä tosiasiat.
Kristinuskon perussanomahan on hieno: rakasta lähimmäisiäsi ja auta. Auttaminen keskittyy paljon vähävaraisiin ja vähempiosaisiin, mikä on hieno asia. Jos oot pulassa, saat kirkosta apua.
Olin henkisesti pulassa ja yritin hakea apua jumalasta ja kristinuskosta. Noudatin sisimmässäni sanomattakin kristinuskon sanomaa minne ikinä meninkin – rakastin – ja rukoilin jumalaa. Teen sitä edelleen. Mutta en ole ihanneuskovainen. Uskon omiani.
Ei hän koskaan vastannut. En kuullut. Ehkä mä en nää. Nyttemmin kärvistelen yksikseni miksi mun pitää tehdä asioita ja miksi mun pitää olla täällä. Jumalalle selitän mun päivästä, kerron mitä mieltä olen tai mitä olen kokenut. En tiedä onko sillä väliä. Sit taas, en tiedä onko se jumala joka kuuntelee – oon ihan rehellinen. Joku aika sitten ajattelin sen olevan kuolema. En mä tiedä kuka tai mikä se on, mut se ei oo mukava.
Anyway, mennään muihin aiheisiin: sähköpotkulaudat ja asvalttikoneet. Mietin, että mitä kaikkea se ihmiskunta on keksinyt. Kaikenlaisia välineitä tekemään kaikkea, se on mieletöntä! Millä aivojen akrobatialla keksintöjä on saatu aikaseks.
Kuuntelen Johnny Cashia ja juon kahvia – kello on kahdeksan aamulla. Asuntooni virtaa avoimesta ikkunasta sisään raikasta ilmaa ja sain vähän siivottua. Töiden alkuun on vielä kuusi tuntia.
Elelen vähän omassa maailmassani. Omassa todellisuudessani. Puhelin paljon yksikseni, kuin minulla olisi seuraa, jotten tuntisi oloani niin yksinäiseksi. Totuttelen omillani asumiseen vielä. Nyt yritän puhua itsekseni vähemmän. Joskus toivon, että ihmiset näkis maailman mun silmin. Näkis ne pellot ja metsät ja tiet mitä katon. Kai siks, etten olis niin yksin kokemassa kaikkea.
Sä oot niin kauheen yksin omissa jaloissas. Löydät ihmisiä, joiden olemassaolo auttaa. Oot kuitenkin omillas.
Mua pelottaa oma kuolevaisuus. Sä katsot hetken aikaa tätä maailmaa ja sen elämää, sit sä oot osa olemattomuutta. Sä et oo enää mitään.
Sä teet havaintoja maailmasta. Sit sä astut siihen suureen, minkä edessä oot voimaton. Se surettaa, että sellainen kohtalo odottaa. Tuomio. Loppu. Tuntematon ottaa sinut.
Tunnin päästä töihin. Mietin kuolemaa. En voi mitään. En tiedä mitä mieltä olen.
Sitä kai miettii kaiken merkitystä. Tai sitä, että jäät yksin sellaisen syliin. Merkitystä ei taida olla. Sä vaan oot täällä aikas, teet jotain ja sit on sun vuoro. Olet osa suurta.