Raskaampaa mielentilaa
Mä nyt kirjotan sen tähän. Vihaan elämääni joskus. Mulla on kaikki hyvin ja kaikki on helppoa, mut vihaan elämääni joskus. En tiedä mitä osaa siitä, kai sitä osaa mis tuntuu ettei oo vaihtoehtoa. Yritän kirjoittaa, mutten taida osata. Aloitetaan jostain. Kohta pitää lähteä.
Tekis mieli kirota ihan kaikki mitä on historiassa tapahtunu. Turha vaiva. Ei se kiroaminen muuta mitään. Oon väsyny.
Joskus toivon, etten olis syntyny. Se tuntuu kauheelta sanoo, kun ei sitä tiedä mitä on olla olematta syntyny, ellei synny. Mutta nyt kun tiedän, en mä ehkä olis halunnu? En mä tiedä, tää on vaan pahan olon purkamista ja levittämistä.
Olin joskus ihastunu lapsuudenystävääni ja menen tänään tapaamaan häntä. En mä tiedä tuleeko siitä mitään – tunnenko mitään. Toinen juttu on se, uskallanko; mulla on nää omat kuvitelmat mitkä rajottaa ja kiroan tätä. Saatana.Vaihteeksi vähän ikävää tekstiä – tälläistä ei oo kiva lukea – mut haluan purkaa. En tiedä olenko vapaa tekemään mitä tahdon. Mulla on mun omat kuvitelmat.
Tahtoisin olla onnellinen. En tiedä mitä se on. Tahtoisin lapsen? Onko onneni siinä, että saan lapsen? Tahdonko parisuhteen? Mitä se mun onnellisuus on? Mitä mä tahdon tulevaisuudelta? Mä en tiedä. Voisin nähdä vaivaa ja etsiä miehen. En jaksa deittikulttuuria missä vaan tekstaillaan. Pitäis tavata mahdollisimman nopeasti niin tietää toimiiko. Sen etsimisen vaivan sijaan olen keksinyt jonkun muun korvaamaan sen aukon, mitä haen elämältä. Olen ’luonut’ itselleni ’olennon’, joka täyttää sen puutteen. Oliko tää se helpompi keino? Vaan sivuuttaa elämän tosiasiat ja paeta omiin kuvitelmiin?
Nyt olen omien rajoitusteni vankina – voisin jatkaa tästä elämää, mutta se tuntuu ikävältä?
En mä toiselle ihmiselle haluais tälläistä tunnetta, mitä mulla on päivittäin. Haluaisin lapsen – lapset ovat ihania, vaikka vallattomia ja tekevät mitä tahtovat. En tiedä täyttäiskö lapsi tän tunteen.
En tosin tiedä riittääkö mulla energiavarat huolehtimaan lapsesta, kun hädin tuskin jaksan välittää itsestäni. Tulenko aina olemaan tälläinen: hyvä, että jaksan taas uutta päivää. Ei toiselle pitäis tälläistä tunnetta siirtää. Jos hankin lapsen, annanko tämän tunteen lapselleni. Elämisen raskauden. Vastuun.
Siitä tulikin mieleeni – miksei löydä rauhaa kun muuttaa omilleen? Pärjääkö muut helpommin ja perustavat pesänsä sinne minne ikinä päättävätkään mennä? Minulla on pitkään ollut sellainen tunne, että olen hakoteillä – kuin minulla ei olisi paikkaa tai olemisen rauhaa? Tarvitsen välillä vanhempieni läsnäoloa, mutta se ei taida tosiasiassa olla se mitä tarvitsen. Onko sellaista rauhaa? Miten muut navigoi tän vastuun ja rauhattomuuden kanssa?
Miten elän oikein? Kamppailen paljon sen tunteen kanssa, että millään ei ole merkitystä, joten miksi en vain tupakoisi – miksi välitän elää pitkään, kun jokainen päivä on kamppailua jaksamisen kanssa? Mä en tiedä. Kiellän itseltäni tupakoimisen.
Voisin sitten tehdä jotain muuta. En tiedä mitä. Voisin kännätä. Mikä on pointti. Ei se muuta mitään?
Helvetti ku kaikkea vois tehdä. Mä en tee. Makaan sängyssä, kirjotan tätä ja valitan. Näitä on kiva saada ulos.
Nää asiat unohtuu, kun palaan elämään elämääni. Kaikki on taas hyvin.