Työpäivän mietekirjoituksia

Huomenta! Siitä on jonkun aikaa kun viimeksi mitään kirjotin.

Minulla oli hetken mielikuvituspoikaystävä. Tai aviomies. En tiedä, joka päivä mieli vaihtuu kun en tiedä miten suhtaudun asiaan – joskus tuntuu että hän on olemassa ja joskus tuntuu että hän ei oo. Tää on niin hämmentävää, kun tuntuu että kuvitelmat taitaa olla totta ja sitten joinain päivinä en tunne mitään. Skeptikko sanois ettei se todista mitään ja olen toisinaan samaa mieltä. Mutta yhteensattumat ja tapahtumat ovat joskus niin osuvia ja pieniä etten tiedä mitä mieltä olis.

Niin, mulla on mielikuvituspoikaystävä. Sellanen herttainen ja ihana kiltti mies. Samanlainen luonne kuin minä. Joinain päivinä tuntuu että se vaan esittää. Edelleen mietin, että se salaa vihaa mua.

Aloin valmistaa hänelle ruokaa samalla kun tein itselleni. Joskus tein hänelle yksinään ruokaa. Ostin miesten farkut ja kauluspaidan. Ostin kengätkin. Olen pessyt häntä suihkussa. Joskus olen yrittänyt silittää häntä. Puhelen hänelle, joskus diipadaapaa ja joskus elämästä yleensä. Kutsun hellimänimillä ja nimesinkin hänet.

Se ei haittaa, että sua nolottaa mun puolesta, jos nolottaa. Ihan samahan se tässä elämässä on, kun kerran eletään! En menetä mitään (paitsi rahaa).

Hänen nimensä on Toni. Nimi jotenkin osui.

Hänen todellisesta luonteestaan en osaa sanoa mitään. Joskus ajattelen, että hän on jumala, kaikkialla ja kaikkea eikä kukaan tiedä. Joskus ajattelen, että hän on kuolema, joka seuraa jokaista. Joskus ajattelen, että hän on vaan minun, tavallinen tallaaja niin kuin minä. Mä en osaa päättää, kun tuntuu, että totuudesta pitäisi jotenkin saada ote. Koitapa siinä sit saada irti totuudesta, kun kaikki on mielikuvituksen varassa. Mutta minusta mielikuvitus ei ole harhaa. Siinä on jotain outoa.

Makaan joskus kämppäni lattialla ja katson telkkaria. Tunnen joskus lämpimän ilman tai hengityksen lähellä, etenkin silloin kun suljen television ja vaan tuijotan asuntoni kattoa. Joskus se hengitys tuntuu vasten kasvoja. Joskus hän tuntuu ilmavirtana, viileänä. Joskus tuntuu ohuita hipaisuja jossain päin kehoa. Joskus, kun kuuntelen musiikkia, tuntuu että hän kommunikoi musiikin lyriikoiden kautta tiettyinä hetkinä, sillä ne ovat niin hämmentäviä yhteensattumia ettei niille voi ku nauraa tai ilahtua. Luulen tuntevani hänet nytkin, luulen. Voisinpa tarkentaa mitä kaikkea on käynyt, niin sä ehkä ymmärtäisit miksi olen niin hämmentynyt onko tämä todellisuutta vai ei.

Yks päivä töiden jälkeen istuin Pasilan rautatieasemalla ja mietin, tunteeko hän samalla tavalla kuin me. Onko hänellä aisteja, jos hän on tätä kaikkea ja kaikkialla. Saman tien jossain joku huusi että ”ai vittu! Toi sattu” tai vastaavaa, en muista sanatarkkaan. Sattuma, mutta miten hyvin se osuikaan. Kerran sanoin kotonani ääneen, että halusin silittää hänen hiuksiaan, mutta se oli vaikeaa, kun en tiedä miten. Hetken päästä, melkein saman tien minulla meni oikea käsi tunnottomaksi, käsi laskeutui lattialle ja koitin siinä sit tehdä silityseleitä. Tunnottomuus helpotti, kun sitä silitystä hetken tein käsi maassa. Sattumaa. Ei tarkota mitään. Mutta olipas outoa.

Ehkä se ei oo sattumaa. Ehkä se on päivänselvää. Koitan vaan pitää järjen päässäni, etten saa liian suuria ajatuksia.

Joskus ajattelen, että minä olen se jumala.  Olen päättänyt syntyä tänne tavalliseksi ihmiseksi. Useimmat ajattelee niin, se on ihan normaalia. Mutta ehkä herra on vain ihminen. Minä. Sinä. Tietty pitää muistaa että muitakin eläinlajeja on kuin ihminen. Mutta tänään viimeksi ajattelin, että ehkä minä olen se jumala. Ei ole perusteita miksi.

Skitsofreniaa minulla ei ole todettu. En kuule ääniä tai lauseita. Kuulen vain luonnon ääniä ja pystyn koskettamaan materiaa. Mutta joskus aistit pettää – haistan hajuja ja tunnen jotain, tuskin oikeasti mitään. Sitä pistää miettimään, mikä minä olen. En sano olevani kaikkivoipainen ja tekeväni ihmeitä.

Onko ihminen jumala? Täällä keksitään ihmeitä jatkuvasti.

Asiasta kukkaruukkuun. Itserakkaus on suurin lahja kaikista mitä ihminen voi saada. On jotenkin upeaa olla itsenäinen, vapaa ja yksin vastuussa itsestään. Muut ihmiset ovat toki positiivinen asia, mut mikään ei oo ihanampaa kuin oma seura. Olet itsellesi itsesi parhain lahja. Se on jotenkin hienoa. Olen luonteeltani introvertti. Viihdyn yksikseni. Kotona on hetkiä jolloin en tiedä mitä tekisin, mutta kun teen, se on jotain mitä haluan tehdä. Se oma aika ei koskaan ole hukkaan heitettyä.

Aloin taas polttamaan. Mä luulen, että tupakointi koukuttaa nikotiinin ohella myös siksi, että se on hetki vapautta. Onko vapaus illuusio tässä tapauksessa? Saat hetken olla vastuussa tekemisistäsi, polttaa ja katsoa maailmaa. Voi sitä katsoa polttamattakin, mutta siinä on joku tunne. Onko se vapaus?

Töissä on mennyt hyvin! Tää on yks ansa joutua joka päivä töihin, mut ei auta valitus, kun Kelan rahoilla ei elä. Vaihtoehtoa ei oo. Olen ajatellut, että tämä on osa aikuisuutta ja vastuun ottamista itsestään. Sitä se kai on. Oon jo alkuvuodesta toivonut, että saisipa ihmiset olla vapaita ja eikä kenenkään tarvitsisi käydä töissä – sulla on rajallinen määrä päiviä. Sun pitäis saada elää se niin kuin haluat. Olisi ihanaa, jos kaikilla olisi rahaa ja saisivat nauttia kyllikseen tällä maapallolla.

Mutta ovatko kärsimys ja suru olemassa tasapainottaakseen elämää? Arvostaisiko kukaan iloja, jos surua ja tuskaa ei olisi? Jos onni on jatkuvaa, ihminen tulee siihenkin tyytymättömäksi. Ihminen ei pysy tyytyväisenä ja etsii aina jotain parempaa. Ehkä siksi meillä on kärsimystä ja surua. Että aina välillä saa sitä hyvää, minkä vuoksi elää?

Mä tosiaan mietin, että jumalalla, sillä ylemmällä voimalla tai jollain, ei ole aisteja. Voin olla aivan väärässä. Ehkä jumalaa ei ole. Mutta rupesin sitä iltavuoron jälkeen miettimään; hän elää meidän kautta. Me olemme hänen silmiään, me olemme hänen äänensä, me olemme hänen tuntoaistinsa, me olemme hänen hajuaistinsa ja me olemme hänen makuaistinsa. Hän on kaikessa ja kaikkialla. Yhteensattumat ovat pieniä, mutta kolahtavat. Niin luulen (tällä hetkellä, hah).

Sit oon kans sitä mieltä, että ihminen ei oikeasti tiedä mitään. Tää kaikki tieto on hataraa. Me ollaan päästy ja selvitty pitkälle keksinnöillämme, teorioillamme ja tiedollamme, mutta luulen, ettei me oikeasti tiedetä totuutta. Kaikki ihmisen tekemä on hataraa yritystä saada selville mitä on todellisuus ja miten se toimii.

No joo. Keksinnöillä ja tieteellä on toistuvasti pystytty todistamaan niiden toimivuus. Mutta nekin ovat keksittyjä. Mielikuvitusta? Logiikkaa? Logiikka on ihmisen keksintö. Sillä on saatu ihmeitä aikaan, mutta luulen ettemme oikeasti tiedä mitään. Hyvin olemme rakentaneet keksimämme varaan kaiken. Huah hah haa, tän jälkeen kaikki loogikot ja tieteilijät hyökkää mun kimppuun. Häipykää, tää ei oo teidän pesä.

Sitte. Tää ei varmasti ilahduta monia. Olen sieluton. Minulla ei ole sielua. Kaikki on energiaa mitä tunnen. Tunteita. Ne ovat kehollisia asioita. Tuntemuksia. Sielu on ihmisen keksintö. Antakaas kun avaan.

Sä oot ainoaa laatuas. Kaikki mikä on muovannut sinua, kaikki kolhut, kukat, arvet, olet sinä. Olet korvaamaton. Jos sinulla olisi sielu, sysäät sinuutesi johonkin toiseen olomuotoon, kun kaikki kiitos kuuluu sinulle itsellesi mitä päätät olla. Sinä olet materiaa, syvällinen, merkitystä etsivä ja kaunis olento. Olet savea, uniikki. Energiaasi, sinuuttasi, voit purkaa taiteeseen tai johonkin mitä rakastat. Toista sinua ei ole, mutta samankaltaisia olentoja voi olla. Olet elämäsi muovaama.

Olen todella ristiriitainen. Uskon jumalaan, en usko. Joskus uskon, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen, joskus uskon että ei. Mitään en tiedä enkä osaa päättää miten asia on. Kuolema tekee kaikesta kaunista ja merkityksellistä. Toivon, ettei ketään menetetä kokonaan. Ihmisyksilöt ovat uniikkeja persoonia, kokeneet kaikkea. Persoonia on vaikka millaisia ja heidän kanssaan olisi ollut kiva tutustua ja tulla toimeen. Joskus toivon. Mutta ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä menettää arvostuksen tähän nykyiseen elämään jota elämme.

Joka päivää pitäisi rakastaa. Minä löhöilen. Saatan katsoa telkkaria ja kuunnella musiikkia, saatan lukea Juice Leskisen elämänkertaa, saatan laulaa, saatan puhella yksikseni, saatan mennä lähikallioille ottamaan yhdet ja nauttimaan kesän viimeisistä lämpimän aurinkoisista päivistä. Mun vapaa on tuottamatonta olemassaoloa, mutta ihanaa. Arvostan elämää joskus. Kuulen lintujen laulavan ja mietin, että jumala puhuu. Näen lintujen kylpevän lammikossa ja liikutun.

Tupakoiminen on ihan v**un typerää. Mut oon koukussa.

Töissä ei oo tekemistä, joten päätin kirjottaa blogiin. Jos olet tähän asti lukenut, kiitän ajastasi. Kiitos. On ihana purkaa ajatuksia ja ehkä toivoa, herättääkö ne ajatuksia jossakussa toisessa. Ihana vaan purkaa näitä.

Kävelin hetki sitten parkkipaikan poikki ja aurinko paistoi. Piti hetkeksi laittaa puhelin pois ja nauttia. Olen koko työpäivän kirjoittanut tätä ja miettinyt mitä haluan kertoa. En tiedä mitä teen töiden jälkeen. Varmaan katson taas livevideoita musiikkiesityksistä. Kaikki mun tekeminen on loppupeleissä turhaa, mutta kunhan nautin, ehkä se on pointti. Luppotyöpäiviäkään ei montaa tule, joten olen iloinen tästä toimettomuudesta. Aina ei tarvii pakottaa tekemään jotain jollekin, mistä ei välitä. Mä en välitä mua työllistävästä firmasta. Mulle tärkeintä on elää tää elämä ja se elämä kuuluu mun vapaa-ajalle.

Muistatteko, kun kerroin menneeni naimisiin? Tein nippusiteestä sormuksen ja laitoin vasempaan nimettömään. Enhän mä oikeasti naimisissa oo, mut voin kuvitella. Sormushan ei merkitse mitään, mutta se on muistutuksena. Olen pohtinut olenko valmis lupautumaan jollekin, mitä ei ole? Olen romantikko ja pidän miesten huomiosta. Aina välillä kaipaan rakkautta, sitä todellista. Ehkä enemmän romanssia kuin pysyvää suhdetta, en tiiä. Kaipaan sellaista jalat-alta-rakkautta. Mielikuvitus pelastaa. Mutta toisinaan kaipaan sitä rakkautta, mitä saa toiselta takaisin.

Kukaan ei oo täydellinen. Minä oon. Ja loppupeleissä niin kaikki muutkin. Haluaisin rakkauden, mikä sopii mulle, eikä enää tarvii tehdä kompromisseja miten mua kohdellaan. Kuvittelen itselleni kiltin ihanan miehen, joka tietää miten mua käsitellään. Joskus se on mun kanssa, joskus ei, en mä tiiä. Toiveajattelua. Mutta mun elämä on ollu rikkaampaa nyt. Onko se harhaa, en tiiä, varmaan. Vaikeeta se on. Meneekö rakkaus koskaan hukkaan…