Joulun odotusta
Päivää! Taustalla soi joulumusiikki ja kynttilä on sytytetty tunnelman luomiseksi. Televisioruudussa näkyy palava takka, mikä sekin luo joulutunnelmaa. Odotan joulua innolla, joskin myös kauhulla – joulukuu on tavallisesti ollut kamalaa aikaa henkisesti. Liian synkkää ja masennus pahenee mitä pidemmälle talvea kohti mennään. Katsotaan miten tänä talvena käy.
En ole voinut hyvin viime aikoina – on mennyt aika lujaa. Nyt pitäisi olla lääkitys kohdillaan. Toivotaan. Olen pohtinut paljon jumalan olemassaoloa. Ihan turhaan tietenkin, kun vastausta ei ole, mutta nyt saa riittää pohdinnat. Keskityn rauhassa olemiseen ja yksin elämiseen.
Kaikissa mun edellisissä postauksissa on ilmennyt oireita siitä, millaista mun psykoosi on. Ne on luuloja siitä, että mun seurassa on aina joku. Ja se ’joku’ luo minulle ajatuksia, jotka eivät ole minun. Aivan kuin jokin ulkopuolinen saisi minulle niitä ajatuksia päähän. Tätä on jatkunut jo pitkään ja heräsin siihen, ettei tämä ole normaalia, pakko saada apua. Ja mä sain. Iso kiitos suomalaiselle terveydenhuollolle.
No nyt olen normaaliin päin menossa. Vietän aikaa yksin. Omassa kodissani.
Nautin aikuisuuden tuomasta vapaudesta – saan käydä töissä ja tienata rahaa ja tehdä sillä rahalla mitä haluan. Kerroinkin varmaan jo, että yhdessä vaiheessa lahjoitin rahaa pois aika avokätisesti. Se oli sitä eksistentiaalista kriisiä, että mitä mä rahalla teen. ’Se on vaan rahaa’. En ollut vakuuttunut rahan merkityksestä – se suorastaan tuntui tekevän minut onnettomaksi, kun sitä piti vaan tienata ja tienata. Sitä se on nytkin. Rahaa liikkuu koko ajan. Se ei lopu koskaan. ’Mistä mä sen onnen saan?’. En ainakaan rahasta. Yritin löytää sen onnen uskonnosta: kristinuskosta. Sitä en tiedä, mitä kristinuskon olisi pitänyt minulle antaa. Vastauksen siihen, mikä tekee onnelliseksi? Ehkä se.
Juuri nyt, voin myöntää olevani onnellinen. Kirjoitan omilla säännöilläni näitä lauseita, en välitä milloin kuuluu oikeasti laittaa pilkku ja milloin tulee rakentaa uusi lause. Takaisin asiaan: olen onnellinen. Tyytyväinen elämään, vaikken ole rakentanut elämälleni mitään merkittävää uraa saati saanut perhettä. Olen onnellinen. Etenkin nyt, kun saan kirjoittaa. Minulle onnellisuus on muun muassa sitä, että saan olla omassa kodissani, kuunnella musiikkia, ehkä miettiä kaakaon valmistamista ja toivoa, että keksin jutun juurta mistä kirjoittaa. En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään. En edes päiväkirjaani!
Olen onnellinen. Lääkitys toimii, olen lopettanut filosofiset pohdinnat ja keskityn nykyhetkeen. Tänään kävin Tokmannilla, huomenna menen kuntosalille ja ehkä Helsinkiin, ylihuomenna teen jotain muuta.
Olin pohtinut paljon jumalan olemassaoloa. Paljon! Tiedättekö, miten pelottavaa on ajatella, että teet tunnustuksia ja pyydät apua olennolta, jonka olemassaolosta et voi mennä takuuseen ja puhutkin vaan seinille. Sitä se totuus on. Olin paljon pohtinut tätä, onko meillä joku. Tämän mielenterveyden myötä olen päättynyt siihen lopputulokseen, että jos on ylempi voima, jota jumalaksi kutsumme, se ei ole miellyttävä. Minun todellisuuteni on ollut kamalaa. En toivo sitä ’tivolia’ kellekään.
Joulukuu lähenee. Ihmiset postailee Tiktokissa kosmetiikkajoulukalentereita ja kertoo siitä, mitä ne sisältää. Mulla on suklaakalenteri ja toinen muumikuvakalenteri. Odotan joulua, vaikka se on silkkaa lompakolle käymistä. Se on kiva ajatella jotakuta ja ostaa lahja. Jos sitä vaan osais ostaa! Ajatuksella tehty ostos ei ole helppoa, kun kaikilla on jo kaikkea.
Sitä olen pohtinut, että miten ihmisestä on tullut naku evoluution myötä. On kyllä merkillistä, että evoluution ja biologisen selviytymisen myötä ihmisestä on tullut karvaton. Kaikki muut eläinlajit omaavat karvaa (tai suomuja), mutta ihminen on naku – korkeintaan vaaleaa karvaa koko kehossa. Ja miten meille on muodostunut karvattomuuden keskellä tukka ja mahdollisesti parta. Ihminen näyttää ulkoisesti niin heikolta, että miten me olemme kehittyneet tälläisiksi, jos toivottiin lajin säilyvän? Eikö tämä ole pelkkää estetiikkaa, koko ihmisen evolutiivinen kehitys? Miksi meidän karvoitus on vähentynt apina-ajoilta ja aloimme sitten käyttämään vaatteita? Häh? Mikä järki siinä kehityksessä oli?
Uskotteko, että universumissa on muualla elämää kuin täällä maapallolla? Varmasti on jossain, mutta en pidä mahdottomanakaan sitä, että olisimme täällä yksin. Ehkä tämä kaikki on ainutkertaisuutta.
Ainutkertaisuudesta, sitä tottuu jokapäiväiseen elämään, mitä arjeksi kutsumme. Pitäisi joka hetkestä ottaa ilo irti ja arvostaa, mutta sitä turtuu kun käy töissä. Siinä se elämä menee sivussa. Tätä pelkään. Kaikki päivät ja viikot valuvat ohi, vuodet vierii ja sä raadat duunissa ’vankina’. Joku sanoo tähän, että töitä ei ole pakko tehdä. Kyllä on. Ei täällä pärjää muuten.
Taustalla soi joululaulut. Mietin keittäisinkö nyt riisipuuroa vai odotanko aamuun? Kello on varttia yli kahdeksan illalla. Pitäisi mennä nukkumaan, mutta en saa unen päästä kiinni. Ryhdyin kesän lopussa kasvissyöjäksi. Olen sitä mieltä, ettei minun kuulu syödä lihaa, jos en pysty eläintä tappamaankaan. Lisäksi elinolosuhteet on eläimille kamalat. Olen hyvin onnistunut välttämään lihaa, mutta viime lauantaina valitettavasti rikoin ’putken’ vahingossa. Nyt mietin kovasti, että miten saisin vegekinkun jouluksi.
Tää on vähän tämmöinen vähemmän mehukas postaus. Olen tolkuissani. Tästä ei mitään irti saa. Kunhan kirjoitan kuulumisiani. Hyvin ei oo mennyt, mutta nyt tuntuu menevän. Toivoa on.