Vuosi myöhemmin – kuulumisia
Kulunut vuosi on mennyt omaan psyykkiseen hyvinvointiin keskittyen. Olen lopettanut päiväkirjaan kirjoittelun, tänne kirjoittelun, runoilun, rukoilun…En usko tarot-kortteihin, ennustuksiin, horoskooppeihin, manifestointiin, en mihinkään. Olen elänyt konkreettisesti tän vuoden ja saanut lääkityksen.
Jokaisessa ihmisessä on halu tulla nähdyksi. Katson TikTokia, Instagramia, blogeja yms. Suurinosa ihmisistä haluavat tulla nähdyksi. Olen miettinyt sitä. Se halu on minussakin. En tiedä miksi. Haluanko tulla nähdyksi vai hyväksytyksi?
Idealisoin kuolemista; jotta tätä ei tarvitsisi enää jaksaa. En tiedä enkä ymmärrä miksi tunnen näin. Tämä tunne. Kuin pandemia. Minulla on kaikki asiat hyvin, mutta tuntuu, että melkein joka päivä on henkistä taistelua löytää tahto taistella loppuun asti. Elämä tuntuu pitkältä tuomiolta. Anna anteeksi, että puhun näin synkkiä. Kaikilla on varmasti yhtä vaikeaa sisimmässään. En tiedä mikä tarkalleen ottaen on vaikeaa. Yritän selvittää samalla kun kirjoitan.
Onko minun vaikeaa, koska uskon, ettei kukaan ole kanssani. Että olen yksin vastuussa. Hypomaniassani luulin, että jumala puhuu minulle musiikin ja median kautta. Onko tämä aivojeni keino selviytyä tästä surusta? Ketään ei pelasteta. Kukaan ei kuuntele / välitä. Ja sinä elät elämääsi, ihan kuin eläisit jo helvetissä. Mitään et saa aikaiseksi…vaikka kuinka haluaisit pelastaa kaikki, tämä ihminen ei siihen pysty. En ole tehokas esiintyjä, jolle retoriikka luonnistuu. Eikä mulla ole rahaa auttaa.
Joskus olen avautunut asioista vanhemmilleni. Olen kiitollinen, että heidän näkemyksensä tästä asiasta ovat eri. He ovat eläneet tuplasti pidempään kuin minä, joten oli merkittävää löytää sieltä potkua persuksiin; näin asiat makaa eikä sille voi mitään.
Olen tekopyhä, kun kirjoitan elämisen vaikeudesta. Minulla on kaikki asiat hyvin ja olen hyväosainen. Diagnoosi ja lääkitys löytyy. En ole kokenut kamalaa vääryyttä. Luulen kuitenkin, että monesta muustakin voi tuntua tältä. Johtuuko tämä suru narsistisesta tarpeesta tulla nähdyksi ja pelastetuksi kuoleman uhalta? Koenko elämän sietämättömäksi, kun totuus maallisesta universumista on loppukaneetti?
Joinakin päivinä tuntuu kamalalta elää yhä uudestaan. Toisina päivinä olen iloinen uudesta aamusta. Vaikka kuinka rukoilen Jumalaa tappamaan minut, hän ei sitä tee. Ei tee kellekkään muullekaan, vaikka kuinka pyytäisi ja itkisi. En väitä tietäväni mitä ihmiset rukoilee suljettujen ovien sisällä.
Tekeekö kaikki tämä minut vahvaksi? Olet uskaltanut olla heikoimmillasi, luullen, että joku kuuntelee ja välittää? Olen tainnut antaa anteeksi sen, että hän ei ole osoittanut olemassaoloaan sen kummemmin. Jollain tapaa tämä tieto tuntuu vahvistavalta: pärjäät vaikeista tunteista ja elämän realiteeteista yksin. Ehkä.
Mä en tiedä mitä mä täällä teen. Mikä mua vaivaa. Tää on ku tauti. Ehkä tän sanoittaminen auttaa. Inhottaa levittää negatiivissävytteistä ajatusmaailmaa.