Toinen julkaisu

Lenkillä kävellessä sitä tulee ajatelleeksi mistä kaikesta voisi kirjoittaa. Nyt olen unohtanut kaiken. Ulkona sataa ja ikkuna on auki. Pohdin, keittäisinkö kolmannen pannullisen kahvia. Kello on yhdeksän aamulla.

Minä en usko taivaaseen enkä helvettiin, enkä kuolemanjälkeiseen elämään, mutta silti rukoilen. Olen huono lukemaan raamattua – en jaksa tai ei kiinnosta kun asiaa on niin paljon. Puhun jumalalle, vaikka olen huono uskovainen. En halua olla yksin. Hänelle pystyn kertomaan asioista ja olemaan rehellinen asioista mitkä mietityttää tai tuskastuttaa. Mä vaan puhun. Se helpottaa, mutta heti kun lopetan rukoilun niin tuntuu tyhmälle. Ei ketään. Puhun nyt sit tänne. Välillä puhun jollekulle, kun ketään ei oo. En tiiä onks ketään.

Joku aika sitten luulin, että mulle puhuttiin kappaleiden sanoituksien kautta. Että joku suurempi voima yritti sanoa mulle jotain. Sen jälkeen oon tavallisesti kuvitellut, että mun seurassa on joku, joka päivä. Kai se on joku selviytymistapa. En tykkää olla yksin, vaikka viihdyn yksin. Kotona on inhottavaa olla, kun ei täällä oo ketään.

En tiedä miks mulle on ollu vaikeeta sopeutua omassa kodissa asumiseen. Tarviin joskus aikaa olla vanhemmilla. Kaipaanko kotiin? Ja sitten kun olen heillä, sama tunne jatkuu – mun paikka ei oo enää siellä. Mihin mä haluun? Yritän löytää sen rauhan. Auttaakohan tämä kirjoittaminen ja ajan kuluminen? Voisinpa auttaa muita keistä tuntuu tältä. Serkku on kuulemma muuttamassa takaisin kotiin. En tiedä mitä on tapahtunut. Ei ole häpeä. Mutta osaisinpa vähän auttaa ja helpottaa sitä tunnetta. Auttaa sopeutumaan.

Kuuntelen Leevi and the Leavingsiä. Mietin yksinoloa. Kai tässä on joku rauha. Mutta yksinolo on pelottavaa, kun susta helposti tulee kai merkityksetön. Kai sä oot? Sun pitäis jotenkin suunnistaa jokaisessa hetkessä.

Sä jäät helposti tosi yksin. Tässä maailmassa oot ypöyksin ja mä kuvittelen, että mun seurassa on joku, helpottaakseni sitä tunnetta. Kai kuvittelen, että se on jumala tai joku. Ja joskus siedän yksinoloa ja vaan oon.

Mietin paljon mikä mun tarkoitus täällä on. Sitä ei oo annettu. Joka päivä pitäis pärjätä ja selvitä ite. Tykkään asioista mistä tykkään ja nukun huomiseen. Niin ne päivät kuluu. Kuuntelen samoja biisejä, yhä uudestaan ja menen joka aamu (tästä lähin) töihin. Nykyhetki virtaa ja minä seison paikallani, seuraamassa.

Huomaan kirjoittavani epäselvää tekstiä, mutta en osaa selittää paremmin. Pahoitteluni siitä.

Pitäis jotenkin jaksaa kiinnostua elämään osallistumisesta. Sopia ja kiinnostua menoista. Pitäisi löytää puoliso, mutta oon niin solmussa omien kuvitelmieni kanssa etten tiedä, saanko. Julistin meneväni naimisiin ei kenenkään kanssa ja kirjoitin ’vihkivalan’. Lausuin sen ääneen ja jatkoin normaalisti eloa. Mitään ei tapahtunut. Mutta kun olen niin solmussa kuvitelmieni kanssa, en tiedä onko sallittua jatkaa elämää ja perustaa perhe jonkun kanssa. Tuntuu hölmöltä, mutta mietin tätä oikeasti. Mitä enemmän kerron näistä, sitä yksinäisemmältä itseni tunnen. Kuin olisin mennyt naimisiin yksinäisyyden kanssa, tahtomattani.

Sanon ääneen, että rakastan sinua. Nolottaa tunnustaa ja tekee kipeää myöntää se, mutta olen tehnyt niin paljon. Sanon noin jollekin, jota ei oo. Puhutaan paljon mielikuvitusystävistä ja -poikaystävistä, mutta minä kuvittelen, että kanssani on joku henki tai jumala tai jotain ja sanon sille rakastavani tätä. Nyt oon tietenkin kyllästyny, kun mitään ei (luonnollisesti) tuu takas. Tunnen oloni tyhmäksi. Mut sit taas – tuntuu että oon sanonu sen lauseen tosissani, enemmän tosissani kuin mitä oon entisille poikaystävilleni sanonut. En tiedä miks. Hitsi oon outo.

Kuuntelen Bee Geesiä ja mietin mistä kirjoitan seuraavaksi. Tää käy vähän päiväkirjasta. Kellekään läheiselleni en tätä blogia jaa, mut sä saat lukea tätä vapaasti jos kiinnostaa. Voisin tunnustaa lisää. Tiedostan olevani mieleltäni epäterve, mutta löydän tarkoituksen omasta epäterveellisyydestäni. Kai jaksan paremmin.

Voisin elää näin; vaan kirjottaa, kuunnella musiikkia ja elää joka hetken. Paratkoon niitä hetkiä, kun en keksi muuta kirjoitettavaa – olen tyhjän panttina.

Siitä tulikin mieleeni. Olen tyhjä. Raapustin joskus päiväkirjaani, ettei minulla ole sielua; olen erhe, virhe, häiriö olemassaolossa. En osaa selittää miksi minusta tuntuu siltä. Se tuntui täydellisimmältä tavalta selittää miksi tunnen näin.

Mutta joskus tunnen ehjyyttä. En tiedä mistä se tunne tulee.

Ja joskus saan happea. Vaan olemalla.

Ei sais olla niin masentava. Haluan ostaa uuden kukkakimpun, mutta rahaa ei oo ku 8 euroa. Aikaa on vielä paljon jäljellä enkä tiedä kuuluuko minun kuluttaa se pelkästään kirjoittamalla. Pitääkö minun suunnata muuallekin? Kiinnostua jostain muustakin?

Kuuntelen Johnny Cashia. Tunnen oloni kirjailijaksi, joka viihtyy työssään. Paljoo ei tarvii olla luova, kertoo vaan mitä ajattelee. Johnny Cashia kuuntelee mielellään. Hänellä on painokasta sanottavaa – sillä on merkitys. Haluaisin, että minulla olisi samanlainen piirre – että kaikella mitä sanon on merkitystä.

Tässä maailmassa millään ei ole merkitystä, mutta tahdon sanoillani olevan väliä. En tiedä miten se onnistuu.

Jotenkin pitäisi jaksaa kiinnostua menoista. Peruselämästä. Ensi viikolla olisi lääkärinaika. Pitäisi selittää mitä olen kokenut ja miten jaksanut viime aikoina. Ei huvittaisi osallistua yhtään – turhaa. Mitään se ei muuta, saan lääkkeitä ja nolostun olemalla minä. Muu maailma lannistaa, kun ei elämä menekään niin kuin fantasioin. Asiat ei toimi niin kuin haaveilen. Eihän tässä voi itkupotkuraivareita vetää.

Näen outoja unia. Niitä jää joskus miettimään. Kirjoitan nykyään ikävät unet päiväkirjaani ja luen ne myöhemmin uudestaan. Niissä on jotain merkillistä.

Kello on puoli yksitoista ja voisin kiinnostua jostain muustakin. Huomaan ettei minulla ole merkittävää sanottavaa. Keitän uuden pannullisen kahvia ja mietin mitä muuta kerron.

Eihän mun elämä oo muuta kuin tätä. Mä en oo mitään muuta.