Ensimmäinen julkaisu

Kaikki mitä mä kirjoitan tuntuu turhalta selostaa. Aloitan vain jostain;

kuuntelen musiikkia ja rentoudun lauantai-aamuna. Kello on kymmentä yli seitsemän ja makaan sängyssä. En tiedä mitä tekisin mieluummin kuin tätä nyt. Olen ihan onnellinen. Saan kirjoittaa eikä mun tarvii olla tarpeellinen. On lauantai. Voin kuluttaa päivän miten haluan – ehkä teen tätä koko päivän. Illemmalla olisi tarkoitus mennä Loviisaan, mut en tiedä mitä siitä tulee. En tiedä mitä ajatella.

Aloitin työn tämän viikon maanantaina – oon ollu aika loppu. Vielä monen monta viikkoa edessä. Työ on toistaiseksi voimassa oleva, joten pitää asennoitua silleen, että sitä jaksaa mahdollisimman pitkään, jopa elämän loppuun asti. Haluan jaksaa sinne asti. Haluan kantaa vastuuta elämästäni ja olla aikuinen. Ei voi lähteä, koska ei jaksa.
No mut, eka työviikko takana. Tuntuu saavutukselta, kun horisontissa ei näy mitään. Kestäisinpä pitkään ja saisin rakennettua elämää. Työkaverit on mukavia, mutta vetäydyn usein omiin oloihini. Tarvitsen sitä. Välillä vetäydyn vessaan vetämään henkeä. Työ ei itsessään ole sen hullumpaa. Ei se surkeaa ole. Se on se pakko, mitä en ehkä kestä. Että tätä mun täytyy tehdä.

Kirjoitan huonoa tekstiä.

Asun yksin pienessä kämpässä. Vaikka asun yksin, kotiin on töiden jälkeen kiva tulla. En mä mitään tee, muuta kuin olen omissa oloissani. Omissa maailmoissani. Kirjoittelen vihkoon päivistäni ja puran elämisen ongelmat paperille. Syön makeaa melkein joka päivä, mut hei, paino on pysyny aika samana. Pitäis aloittaa kuntosali, siitä saisi suunnan mille omistautua. Ehkä tässä lähitulevaisuudessa?

Oon paljon ajatellu, että kelpaan tämmöisenä. Ei mun tarvii muuttua. Olen syntynyt tämän näköisenä ja luonto pitää mut tälläisenä niin ei mun tarvii muuttua. En siis ota stressiä laihduttamisesta. Toki sitä pohtii, että pitäiskö sitä naamalle tehdä jotain, kun ei ole tyytyväinen siihen. Se on sit jonkun myöhemmän ajan murhe, kun mulla on enemmän rahaa tehdä asialle jotain – miellytän itseäni. Ei mussa varmaan mitään vikaa ole. Mutta en itse ole tyytyväinen.

Mikä on tämän päivän pointti? Tuntuu haaskaukselta, kun sellaista ei ole. Ihanaa, että saa olla mitä tahtoo ja tehdä mitä tahtoo, mutta se tarkoituksen löytäminen olisi kiva. Joka päivä tuntuu samalta.

Siitä ei oo kiva kirjoittaa eikä lukea, mutta joskus kun herään, mietin miksi taas. Joko taas. Teen jotain mikä tuntuu ajan haaskaukselta ja sit meen taas nukkumaan. Eihän mikään oo ajan haaskausta, jos sä teet sitä mitä haluat – mut se mitä mä haluan on ajan haaskausta! Mä oon. Jaksoin meikata ja pukea. Vien kohta koiran lenkille. Taustalla soi Fats Domino ja mietin mistä kirjoitan seuraavaksi. Purin eilen päiväkirjaani, että eläminen on raskasta. Se on. Mitään en tee. Uusia päiviä tulee. Mitä mä niillä teen?

Vaihtoehtoja on paljon. Voin tehdä vaikka mitä, mut mikään ei luonnostaan huvita. Hei, tykkään kirjoittaa! Sitä tykkään tehdä. Laadukasta materiaalia en tee, mut ehkä tästä saa selkoa. Sit, tekeminen tuntuu itsensä harhaanjohtamiselta? Sä pidät ittes kiireisenä. En tiedä miten selittäisin, mutta se tuntuu ajan täytöltä. Hitto, kun oon tämmönen ettei mikään kelpaa! Ennemmin oon tekemättä mitään ku tekisin väkisin jotain mitä en aidosti halua. Onneks on monta muuta joita kiinnostaa moni asia! Toivottavasti löydän sellaisen itselleni.

Tunnustan sen nyt teillekin tänne. Haluaisin olla ihmisten sisimmälle jotain, ruokaa. Haluaisin vedota teissä johonkin mitä ette saa muualta. Olemalla vaan. Oon aika itsekeskeinen ja tärkeilevä. En välitä. Taustalla soi Lana del Rey, ’Doin’ time’ ja koira pitäis lenkittää.