No niin. Hurahdin kristinuskoon puoli vuotta sitten, joulukuussa. Hain vastausta ja koin löytäneeni sen kristinuskosta. Olen elänyt uskonnottomana suurimman osan elämästäni ja nyt luulin, että raamatun sanoma on totuus, koska se uppoaa sydämeen. Jeesuksen sanoma oli se mikä upposi. Nykyään arvostan Jeesuksen oppeja, mutta kyseenalaistan raamatun asemaa. Sen on kirjoittanut eri ihmiset eri aikakausina ja kokoonpanosta on päättänyt kokouksellinen ihmisiä, joten en osaa pitää raamattua totuutena. Haluan uskoa ylempään tahoon, jumalaan, mutta tähän mennessä mun touhut varmaan vaan herättää hänessä vihaa. En ole lukenut raamattua kannesta kanteen, vain sieltä sun täältä ja pidän tekstejä sisimpään uppoavina. Olen huono lukemaan, ja raamatussa on paljon tekstiä mitä en jaksa lukea – kuninkaista ja suvuista, mitä en tule muistamaan. Mutta pidin niistä kohdista, missä jumala on kaikkea ja pystyy kaikkeen. Sen lukeminen on jotenkin ihanaa.

Mut sit taas – no, mun touhut on ollu sellasia, etten oo pysyny uskossa niiden jälkeen. Tai uskon omalla tavallani? En usko taivaaseen enkä helvettiin, en tiedä ylösnousemisesta enkä tiedä jälleensyntymisestä, jos muihin uskontoihin mennään – mutta haluan uskoa ylempään tahoon. Voin olla täysin hakusessa sen kanssa, kun mikään ei osoita, että sellaista ylempää tahoa on; se ylempi taho ei taida ohjailla meitä millään tavalla. Tai sitten se vaikuttaa sellaisella tavalla mitä emme tiedosta. Tärkeintä kai on puskea eteenpäin ja yrittää pärjätä? Mennä sokkona. Hyväksyä tosiasiat.

Kristinuskon perussanomahan on hieno: rakasta lähimmäisiäsi ja auta. Auttaminen keskittyy paljon vähävaraisiin ja vähempiosaisiin, mikä on hieno asia. Jos oot pulassa, saat kirkosta apua.

Olin henkisesti pulassa ja yritin hakea apua jumalasta ja kristinuskosta. Noudatin sisimmässäni sanomattakin kristinuskon sanomaa minne ikinä meninkin – rakastin – ja rukoilin jumalaa. Teen sitä edelleen. Mutta en ole ihanneuskovainen. Uskon omiani.

Ei hän koskaan vastannut. En kuullut. Ehkä mä en nää. Nyttemmin kärvistelen yksikseni miksi mun pitää tehdä asioita ja miksi mun pitää olla täällä. Jumalalle selitän mun päivästä, kerron mitä mieltä olen tai mitä olen kokenut. En tiedä onko sillä väliä. Sit taas, en tiedä onko se jumala joka kuuntelee – oon ihan rehellinen. Joku aika sitten ajattelin sen olevan kuolema. En mä tiedä kuka tai mikä se on, mut se ei oo mukava.

Anyway, mennään muihin aiheisiin: sähköpotkulaudat ja asvalttikoneet. Mietin, että mitä kaikkea se ihmiskunta on keksinyt. Kaikenlaisia välineitä tekemään kaikkea, se on mieletöntä! Millä aivojen akrobatialla keksintöjä on saatu aikaseks.

Kuuntelen Johnny Cashia ja juon kahvia – kello on kahdeksan aamulla. Asuntooni virtaa avoimesta ikkunasta sisään raikasta ilmaa ja sain vähän siivottua. Töiden alkuun on vielä kuusi tuntia.

Elelen vähän omassa maailmassani. Omassa todellisuudessani. Puhelin paljon yksikseni, kuin minulla olisi seuraa, jotten tuntisi oloani niin yksinäiseksi. Totuttelen omillani asumiseen vielä. Nyt yritän puhua itsekseni vähemmän. Joskus toivon, että ihmiset näkis maailman mun silmin. Näkis ne pellot ja metsät ja tiet mitä katon. Kai siks, etten olis niin yksin kokemassa kaikkea.

Sä oot niin kauheen yksin omissa jaloissas. Löydät ihmisiä, joiden olemassaolo auttaa. Oot kuitenkin omillas.

Mua pelottaa oma kuolevaisuus. Sä katsot hetken aikaa tätä maailmaa ja sen elämää, sit sä oot osa olemattomuutta. Sä et oo enää mitään.

Sä teet havaintoja maailmasta. Sit sä astut siihen suureen, minkä edessä oot voimaton. Se surettaa, että sellainen kohtalo odottaa. Tuomio. Loppu. Tuntematon ottaa sinut.

Tunnin päästä töihin. Mietin kuolemaa. En voi mitään. En tiedä mitä mieltä olen.

Sitä kai miettii kaiken merkitystä. Tai sitä, että jäät yksin sellaisen syliin. Merkitystä ei taida olla. Sä vaan oot täällä aikas, teet jotain ja sit on sun vuoro. Olet osa suurta.

Kello on yli kaksi aamuyöstä ja katson Monkia. Tein aamupalan ja juon kahvia. Näin taas outoja unia.

Voisinpa helpottaa olemisen tuskaasi, jos sellaista on. Ajattelin, että olisin tänään mennyt ennen töihin menoa johonkin ostoskeskukseen pyörimään, mutta katsotaan mitä teen.

Toissa iltana nukkumaan mennessä uskon, että päätäni työnnettiin alaspäin. Tai tönäistiin. Sen jälkeen jos muistan okein, hapenotto keskeytettiin. Unen rajamailla olisin nähnyt, että minua peloteltiin tai uhkailtiin. Olen aika varma. Olin sit eilisen päivän turhautunut. Vihainenkin? Olen ’luonut’ olennon seurakseni ja hän ei ole järin mukava. ’Iskee’ silloin, kun en voi puolustautua. Nyt suhtaudun siten, että tehkööt mitä haluaa. Iskekööt.

Unohdin, että eilen olisi ollut risperidoni-injektion otto. Unohdin täysin. Nyt olen sitä mieltä, että turha sitä on lääkitystä ottaa, kun ei se auta mihinkään – ihan pöpi oon kuitenkin. Mietin ja kuvittelen, vaikka ottaisinkin niitä lääkkeitä. Seuranta tuntuu turhalta ja suunnattomalta. Johtuu ehkä omasta asenteesta. Luulen, että pysyttäydyn ketipinorissa ja annan muiden lääkkeiden olla. Ketipinor auttaa nukahtamiseen – mut luulen etten nukahda täysin ketipinorin ansiosta. En tiedä. Huijaan kai itseäni, kun otan niitä pyöreitä pillereitä.

Kello on puoli neljä ja kaipaan kahvia. Asunnossa ei ole kuin liesituulettimen ja televisiosta tulevaa valoa. Soitan Lana del Reyta. Laitan ehkä Monkin takaisin. Minusta on lannistavaa, että mainoksilla vaikutetaan ihmiseen. Meitä kohdellaan kuin eläimiä tai karjaa?

Miksi meihin yritetään vaikuttaa. En hanki tuotteita, joiden mainoksia olen nähnyt, joten miksi niitä on? Ostaako joku muu tuotteita, joiden mainoksia näkee televisiossa tai kuulee radiosta? Sehän vaan ketuttaa! Ja oletko oikeasti niin vaikutettavissa? Paras minäkin olen sanomaan – olemme kaikki tosiasiassa vaikutettavissa. Mutta tarkoitan, että ne pistää vauvoja ja söpöjä eläimiä mainoksiin, ja siitä sitten päätät, että tuon tuotteen voisi hankkia kaupasta? Minulle ne kuvat ei tunnu missään, tai sitten luulen vain – en huomaa mitään ja toimin niin kuin muutkin – ja hankin alitajuisesti tuotteita, joita mainostetaan.

Lannistavaa, että meihin vaikutetaan sillä tavalla.

Kuuntelen samoja biisejä yhä uudelleen ja uudelleen. Luulisi, että kyllästyisin. Olisipa kahvia. Kävin Ranskassa – en muista monesko päivä – ja oli ihan mukavaa. Olin yksin Pariisissa ja kävelin siellä kaikkialle. Ranska on jännä kieli. Kulttuuriomaisuutta on paljon. Täytyy arvostaa. En tiedä haluanko koskaan oppia kieltä, kun se kuulostaa turhan vaikealta ja monimutkaiselta.

Ihanan rauhallista! Yksin olemista kestää, kun on tekemistä ja tämän kirjoittaminen on ihanaa. Mistä sä haluaisit lukea? Työvuoron alkuun on 10 tuntia, miten paljon tekstiä keksin siihen mennessä? Kävin kirkossa viime sunnuntaina ja tajusin selkeästi, kuinka itsekeskeinen olen – mutta ei siihen vaivaan auta häpeä, kun ymmärtää kokevansa asiat omien silmiensä kautta – omassa persoonassaan, johon ei pääse muut. Sitä luulee kokevansa kaiken erillään muista, koska näen asiat näiden silmien kautta. Selitänpä vaikeasti…no mut siis, kuvittelin olevani jotain. En mä oo. Mut nautin omista kuvitelmistani, silloin ku ne ei käänny mua vastaan.

Luoja, että oon tyytyväinen siitä, että sain estettyä eksän. Ikävää sanoa näin, mutta oon oikeesti tyytyväinen. Mun pitää päästä eteenpäin, eikä pyöriä toisen saatavilla. Hän ei ole huono ihminen, mutta tää juna meni jo. Aion pitää päätöksestäni kiinni enkä säälistä palaa talutusnuoraan. Haluan pesäeron.

En pidä deittikulttuurista. Olisipa deittailu sellaista, että mennään matalalla kynnyksellä kahville eikä tekstailtaisi monta viikkoa ennen. Heti alussa pitäisi nähdä onko teissä ainesta.

Puoli vuotta sitten kävin läpi kriisiä. Eksistentiaalista, ja se jatkuu kai tähän päivään, mut eri tavalla. Kävin töissä ja mietin mitä teen rahalla. Mitä teen. Ei sillä saa onnea. Lahjoitin rahaa hyväntekeiväisyyksiin ja keräyksiin ja kai jonnekin diakoneille. En muista tarkkaan minne, mutta lahjoitin rahaa pois. Kristinuskossakin sanottiin, että auta vähävaraisia. Olin havahtunut kristinuskon myötätuntoiseen maailmaan ja pyrkinyt osallistumaan sen tekoihin tekemällä samanlaisia tekoja – auttamalla.

Mut se ei kai ollu tarpeeks. Sama ammottava aukko pysyi rinnassa. Jouduin lääkäriin ja mielenterveyshoitajien seurantaan. Annettiin lääkkeitä psykoottisuuden estoon. Kärvistelin koko maailman pointtia. Vitutti miks joudutaan käymään töissä, kun kuolema voi koittaa koska vaan. Nyt oon hyväksyny sen, että maailma pyörii näin. Me joudutaan tekemään töitä ja kärsimään. Mut nielen tän todellisuuden päivä kerrallaan – onneks meillä on vapaapäiviä. Varojen kerryttäminen, en tiedä onks se oikein, vastaus.

Nyt tunnen siten, etten välitä mitä joku on mieltä, kun oon kärsiny omasta mielestäni ihan tarpeeks, ja kidun edelleen joka päivä riippuen mikä mielentila sisällä vallitsee. Tänä aamuna on hyvä olo – mutta se muuttuu kun päädyn töihin. Mä vaan hyväksyn sen. Yritän kestää. Ei tässä oo vaihtoehtoa.

Taustalla soi Lana del Rey. Minä kai pidän eksistentiaalisesta kärsimyksestäni. Raivoan siitä, mutta saan siitä jonkinlaisen tyydytyksen. Vastauksia en saa. Mun kanssa pilaillaan. Yritän vaan kestää.

Voisin lähteä käymään kaupassa. Helvetti ku aika loppuu ja joudun töihin. Saisinpa aina kirjoittaa ja kertoa mitä mieltä olen. Vaikkei se tärkeetä oo ja vaikuta kehenkään. Nautin tästä.