Hitler ja Blondi
Joskus on sellaisia päiviä, jolloin aika ei tunnu riittävän kaikkeen ja pitäisi olla monessa paikassa samaan aikaan. Torstai 24.9.2020 oli minulle sellainen päivä. Minuuttiaikataululla ja hikipäässä pyöräilemällä ehdin kuin ehdinkin ajoissa Kansallisteatteriin katsomaan Tampereen Työväenteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotannon Hitler ja Blodin Helsingin ensi-iltaa. Hitler ja Blondi on yksi niistä esityksistä, jonka näkemistä olen odottanut. Lippu esitykseen on saatu Kansallisteatterilta.
Herkullinen asetelma
Näytelmä on ohjaaja Michael Baranin mittatilaustyö Seela Sellalle, joka oli empimättä vastannut ohjaajan kysymykseen toiveroolista haluavansa näytellä Adolf Hitleriä. Jo näytelmän ennakkoasetelma on herkullinen, 83-vuotias, erinomaisena näyttelijänä tunnettu juutalaisnainen näyttelee Hitleriä. Odotukseni olivat luonnollisesti korkealla ja todellisuuden ja näytelmän maailman välinen jännite oli käsin kosketeltava. Itse esitys lunasti asetelmallaan odotukseni.
Hitler ja Blondin näkökulmahahmona on Hitlerin koira Blondi, jota näyttelee Verneri Lilja. Esityksen nimi kokonaisuudessaan onkin jatkettu alaotsikolla: Hitler ja Blondi – Kolmetoista laulua diktaattorille, saksanpaimenkoiralle ja pianolle. Uskollisen kumppanin ja ainoan olennon, jolla oli lupa kulkea isäntänsä rinnalla muiden kulkiessa muutaman askeleen taaempana, näkökulma Hitleriin on lempeä ja tuo esiin muutakin kuin historiankirjoista tutun holokaustin kautta määrittyvän ihmishirviön. Sellan ja Liljan lisäksi näyttämöllä nähtiin pianisti Niina Ranta, joka toimi paitsi esityksen säestäjänä myös kohtausten välisten kuljetusten keskeisenä rytmittäjänä ja ilman omaa ääntä jäävien naishahmojen ruumiillistumana. Musiikki toimiikin olennaisena osana näytelmää tuoden esiin paitsi Hitlerin rakkauden musiikki aja taiteita kohtaan myös luoden kontrastia Toisen maailmansodan runteleman Saksan identiteetin uudelleenrakentamisesta ja natsien käyttämän taiteenmuodon irroittautumisesta aatteen taakasta.
Ihminen ja diktaattori
Hitler ja Blondi yllättää katsojan tuomalla Hitlerin lähelle. Vaikutus oli samankaltainen kuin Vladimir Nabokovin Lolitaa lukiessa, kun lukija omaksi inhotuksekseen huomaa tulleensa houkutelluksi ymmärtämään kirjan pedofiilia, minäkertoja Humbert Humbertia. Hitler rakasti intohimoisesti taiteita, kunnioitti luontoa ja eläimiä, nautti ystävien seurasta, kritisoi materialismia, oli vannoutunut kasvissyöjä ja kärsi toisinaan auttamattomasta riittämättömyyden tunteesta siinä missä myöhemmin myös lääkeriippuvuudesta. Koiran näkökulman kautta näytetään ihminen diktaattorin hahmon takana. Koiralle isäntä on ennen kaikkea ihminen, eikä koira piittaa isäntänsä politiikasta.
Sellan tulkinta liukuu vuorotellen yksityisestä Hitleristä julkisten puheiden raivokkaaseen diktaattoriin. Historiallinen henkilö, on paljon muutakin kuin diktaattorin rooli. Ei silti pidä luulla esityksen hyväksyvän Hitlerin toimintaa tai häivyttävän holokaustin kauheuksia. Juuri silloin, kun katsoja imeytyy mukaan tarinaan, hänet herätetään takaisin todellisuuteen. Hahmo, johon on toisinaan hieman turhankin helppo samaistua, on edelleen se mies joka langetti Saksan polvilleen ja lähetti miljoonat ihmiset kuolemaan.
Pelottavan ajankohtainen näytelmä
Hitlerin puheissa ja agendassa oli pelottavalla tavalla tuttuja kaikuja aikaan, jossa parhaillaan elämme. Hitler ei tehnyt hirmutöitään yksin, vaan hänellä oli valtava määrä tukijoita. Tämän päivän politiikassa kuulemme kaikuja samanlaisesta retoriikasta, mitä Hitler käytti kiihottaessaan ihmisiä. Hitlerin keskeinen teesi oli tuoda ”uusi järjestys”. Hän ei vedonnut älyllisyyteen, vaan vetosi tunteisiin ja niin sanottuun maalaisjärkeen. Ihmismassat nielivät helpot ratkaisut vaikeisiin asioihin. On helpompaa uskoa helpon ratkaisun tarjoajaa kuin ongelmien ja ratkaisujen monimuotoisuuden ja haasteiden tunnistavaa puhetta.
Enää syyttävä sormi ei ehkä osoita juutalaisiin, mutta yhteiskunnassamme on nähtävissä selkeitä rajanvetoja meidän ja muiden välillä. Tasa-arvo ihmisten välillä ei toteudu. Viime aikoina olemme saaneet lukea uutisia ja nähdä kuvia siitä kuinka tumma ihon väri koetaan suuremmaksi uhaksi kuin ladatun aseen kantaminen. Eikä meidän edes tarvitse kääntää katsettamme Atlantin yli nähdäksemme linjojen jakautuvan. Myös Suomessa rasistiset ja populistiset äänet ovat viime vuosina päässeet yhä useammin kuuluviin. Emmekö ole oppineet mitään Toiseen maailmansotaan ja holokaustiin johtaneista mekanismeista, vai olemmeko jo unohtaneet historiamme?
Esityksen jälkeen rintaani puristi. Taiteen ei tarvitse jättää katsojalle hyvää mieltä tai hymistellä ihmisiä tytyväisiksi. Sen sijaan taiteen täytyy koskettaa ja suurimmaksi saavutukseksi nimeäisin ajatusten herättämisen, sen että katsoja lähtee paitsi kokemusta rikkaampana myös tavalla tai toisella muuttuneena. Siinä Hitler ja Blondi onnistui. Viimeistään Hitlerin roolistaan luopuneen Sellan jiddišinkielellä laulama kehtolaulu tuo katsojan eteen holokaustin todellisen kauheuden. Holokaustin uhrit eivät olleet vain miljoonittain juutalaisia, slaaveja, romaneja, homoja, sairaita ja vammaisia. Holokaustin uhrit olivat ihmisiä, yksilöitä ja kokonaisia ihmisiä elämäntarinoineen – aivan kuten mekin.
Lue myös: