Punaorvot Helsingin Kaupunginteatterissa
Näin Helsingin Kaupunginteatterin Punaorvot syyslomaviikon perjantaina. Olin odottanut esityksen näkemistä kiihkeästi, sillä olen pitänyt monista Lauri Maijalan aikaisemmista ohjauksista, kuten Helsingin Kaupunginteatterin Humisevasta harjusta ja Riistapolusta, Turun Kaupunginteatterin Seitsemästä veljeksestä ja KOM-teatterin Veriruusuista. Helsingin Kaupunginteatterin Punaorvot onkin KOM-teatterin Veriruusujen itsenäinen sisarteos. Molemmat perustuvat Anneli Kannon vuoden 1918 sotaa käsitteleviin romaaneihin. Lippu esitykseen on saatu teatterilta.
Punaorvot
Punaorvot kertoo tarinan helsinkiläisestä työläisperheestä, joka sisällissodan loppumainingeissa menettää isän teloituksessa. Näytelmän tarina on koskettava. Perheen äiti on osallistunut aktiivisesti kapinaan, mutta puoliso pelastaa hänet ottamalla syyn kapinallisesta toiminnasta niskoilleen. Leskeksi jäänyt äiti murtuu menetyksen alle ja masentuu. Perheen neljä lasta jäävät omilleen ja naapuriavun varaan. Etenkin vanhimmat, 14 ja 12-vuotiaat lapset joutuvat aikuistumaan liian varhain. Kenellekään ei varmasti jää epäselväksi, että tarinassa ei käy hyvin.
Selkeää pääosaa ei Punaorvoista välittynyt, vaan keskushenkilön paikasta taistelevat vuoroin perheen äiti ja kaksi vanhinta lasta. Minua tämä esti kiintymästä näytelmän hahmoihin, ja tuntui ettei tarina yltänyt aivan katsomoon asti. Näyttämöllä nähdään silti upeaa näyttelijäntyötä. Ella Mettänen äitinä ja Wenla Reimaluoto vanhimpana tyttärenä Lahjana tulkitsevat roolinsa vahvan fyysisesti ja avoimesti. Antti Autio perheen esikoisena Aarteena tuo esiin liian varhain aikuistuvan herkkäluonteisen teinipojan hämmennyksen.
Raskaita kokemuksia etäännytetään teatterillisin keinoin ja toisinaan yleisö tuodaan suoraan osaksi tarinaa. Välillä efektejä on niin paljon, että lipsutaan teatterillisen kikkailun puolelle. Erityisesti väliajan jälkeen Punaorvot muuttuu frakmentaaliseksi tyhjän näyttämön teatteriksi, jossa siirrytään nopeasti paikasta toiseen näyttämön pysyessä kirkkaan punaisena. Muutos ensimmäiseen näytökseen on valtava, mutta lavastuksellinen valinta kuvaa hyvin myös näytelmän tarinassa tapahtuvaa muutosta ahtaasta Helsingistä laakealle Pohjanmaalle. Lopulta vain täysin kylmäsydäminen ihminen pystyy istumaan silmät kuivana loppukohtauksen laulun aikana.
Kenen historiaa kerromme?
Vuoden 1918 sota on raskas ja järkyttävä osa historiaamme. On totta, että useimmiten historiankirjoitus on puolueellista ja ensisijaisesti voittajien historiaa. Aatteisiin ja yhteiskunnalliseen asemaan pohjaavassa vasta itsenäistyneen Suomen asukkaat sotaan repivässä jaossa ei kuitenkaan ole voittajia, on vain häviäjiä. On hyvä, että vaiettua historiaa tuodaan näkyväksi. Taiteen kautta voimme oppia menneestä ja muistaa mitä pahimmillaan voi seurata tiukasta jakautumisesta meihin ja muihin, kun aatteet muuttuvat suuremmiksi kuin ihmiset tai yhteiskunnallinen järjestys jättää osan ihmisistä ulkopuolelle.
Etenkin teatterissa aatteita mielenkiintoisempia ovat mielestäni ihmiskohtalot puolin ja toisin. Vaikka vuoden 1918 sodan aikana punaiset ja valkoiset olisivat kutsuneet toisiaan lahtareiksi ja punikeiksi, on meillä jo niin paljon historiallista etäisyyttä tapahtumiin, että pystymme näkemään inhimilliset menetykset puolin ja toisin. Erojen korostamisen ja oman sukutaustan mukaan eri puolille jakautumisen sijaan olisi viimeistään tänä päivänä syytä osata rakentaa yhteyttä. Mielestäni teatteri on oiva väline tämän yhteyden rakentamiseen etenkin silloin, jos tarinassa voidaan keskittyä ihmisiin aatteiden sijaan.
