Marttakerhon soseasiantuntijana eli Kapsäkin iltaimprossa
Miltä kuulostaisi lauantai-ilta viinin äärellä autokaupassa, huuruisella mökkireissulla, arveluttavassa marttakerhossa, aikamatkalla Mikkelin junassa ja kahjossa työhaastattelussa? Entäpä miltä tuntuisi heittäytyminen hetkeen ja kaksi tuntia nauruterapiaa? Tätä kaikkea oli minun lauantaini ja paikkana Kapsäkin iltaimpro.
Impro eli improvisaatio on yksinkertaisesti esityksen luomista hetkessä ilman käsikirjoitusta eikä esiintyjät tiedä illan sisältöä etukäteen sen paremmin kuin katsojatkaan. Historiallisesti improvisaatio on ollut merkittävä osa esimerkiksi commedia dell’arte -perinnettä, jossa kiertävät ryhmät esiintyivät toreilla ja markkinoilla. Nykyään improvisaatio on osa näyttelijäntaiteen opetusta matkalla kohti reaktiivista ja spontaania näyttämötyöskentelyä ja yleisölle improa esitetään usein viihdyttämismielessä.
Täpötäyden Bistro K:n lavalle nousi kolme upeaa näyttelijää Elina Aalto, Jaana Saarinen ja Sari Siikander sekä vieraileva muusikko Iiro Ollila. Pienen esittelyn jälkeen ryhdyttiin suoraan asiaan ja yleisöltä pyydettiin sanaa. Jostain takaani kuului ”auto” ja pian Siikander jo kertoi oman kokemuksensa autokaupoilta. Eräs yleisön jäsen sai kertoa oman autotarinansa ja pian kuulimme hetkessä näiden tarinoiden pohjalta synnytetyn laulun Vähän vaiheessa (keltaisesta kuplavolkkarista, irronneesta penkistä ja siitä kuinka kaikki on vähän vaiheessa ja tarvittaisiin lisää massaa) ja yleisö lämpeni.
Heittäytymistä hetkeen ja nauruterapiaa
Illan aikana esiintyjät käyttivät erilaisia improvisaatiotekniikoita, joihin yleisö sai huudella aiheita: sanoja, tunnetiloja, ammatteja, tyylilajeja ynnä muuta. Toisinaan ihastelin esiintyjien kykyä heittäytyä tarinan vietäväksi ja elää mielijohteen vietävänä, toisinaan nauratti, kun tilanne karkasi hetkeksi kädestä vain ajautuakseen taas pian raiteilleen. Improssa esiintyjä ei ehdi jäädä miettimään vaan jokaiseen impulssiin on tartuttava. Tätä kaikkea on herkullista seurata. Kaikki tapahtuu yleisön silmien alla ja riemastuttaa katsojaa. Kuulimme ja näimme sekä kohtauksia, tarinoita että lauluja, jotka oli kaikki siinä hetkessä luotuja.
Yleisö on aktiivinen osa esitystä, mutta ketään ei raahata lavalle tai pakoteta osallistumaan ilman omaa suostumusta. Minäkin, yleensä kaikkea osallistumista kaihtava katsoja, löysin itseni yllättäen marttakerhon soseillan asiantuntijan roolista kertomassa pieniä tarkennuksia treenikassiin kuukaudeksi unohtuneesta päärynästä (minulle on näin todella käynyt – yäk). Osallistuminen oli helppoa ja luontevaa. Sain istua turvallisesti omassa penkissäni ja minulle esitetyt kysymykset oli helposti yhdellä sanalla vastattavissa.
Kahden tunnin aikana kuljimme yhdessä huiman matkan ja nautimme nauruterapiasta, vaikkei naurattaminen välttämättä aina olekaan impron ensisijainen tavoite. Nauru kumpuaa ihmetyksestä, ilosta ja oivaltamisen riemusta. Karismaattiset esiintyjät pitivät yleisöä kämmenellään ja yleisö nautti kyydistä. Tunnelma oli lämmin ja kotoisa. Illalla kotia kohti kävellessä muistelin, että olen edellisen kerran ollut katsomassa improa kymmenisen vuotta sitten. Toivon, että seuraavaan kertaan ei tarvitse odottaa niin kauaa.
*Lippu esitykseen saatu.
Lue myös:
Rakkaus on kuin pyörremyrsky – Humiseva harju Helsingin Kaupunginteatterissa
Ystävänpäivänä Turussa ja Niskavuorella – Niskavuoren nuori emäntä Turun Kaupunginteatterissa