Huomenna tänään on eilen
Valitsin Anu Tuomisen Huomenna tänään on eilen -näyttelyn ensisijaisesti sen sijainnin vuoksi, kun matkalta kotiin palatessa satuimme pysäköimään automme Taidehallin viereen. Keskustassa asuvana nautin kovasti siitä, miten lähietäisyydellä on paljon museoita, joihin voin museokortin omistajana piipahtaa helposti myös hetken mielijohteesta.
Siinä missä näyttämötaiteen osalta olen asiantuntija, olen kuvataiteen suhteen puhtaasti harrastaja. Estetiikka on minulle tärkeä osa elämää, mutta tietoni kuvataiteesta perustuu vain kokemuksille, muutamille kirjoille ja museoiden infoteksteille. Suhteeni etenkin nykytaiteeseen on hieman ristiriitainen. Usein en saa otetta teoksista ja ohitan ne pienellä hymähdyksellä ”ihan kiva” tai ”hauska idea” tai sitten turhaudun, kun koen tuhlaavani aikaani tai tunnen oloni muuten epämiellyttäväksi näyttelyssä. Kuitenkin haluaisin oppia lisää myös nykytaiteesta ja löytää yhteyden teoksiin. Jostain syystä minun on paljon helpompi rauhoittua vanhemman taiteen ääressä ja tutkia rauhassa valon ja varjon leikkiä marmorilla, siveltimen vetoja kankaalla tai uppoutua väreihin ja teosten kertomiin tarinoihin.
Värikarttoja ja käyttöesineitä
Lukiessani Anu Tuomisen olevan käsitetaiteilija päätin tietoisesti tyhjentää mieleni kaikista ennakkoluuloista ja antaa itselleni luvan kokea näyttely juuri sellaisena kuin se on (ja halutessani voisin lähteä kotiin vaikka heti). Näyttely yllätti minut täysin. Huomenna tänään on eilen -näyttelyssä oli teoksia taiteilijan uran varrelta useiden vuosien ajalta. Paitsi näyttelyn retrospektiivisyyttä nimi tuntui kommentoivan myös Tuomisen materiaalivalintoja. Kierrätysmateriaaleista koostetut isot ja pienet teokset ja kokoelmat tuntuivat yllättävän läheisiltä ja ajankohtaisilta. Värikynien pätkät, saippuakotelot, lankarullat, napit, kirjat ja patalaput muuttuivat arkisista esineistä taiteeksi. Huomasin uppoutuvani Tuomisen teoksissa toistuvaan värikartta-teemaan.
Näyttelyssä olevalla videolla Tuominen puhui siitä, miten värioppi ja erilaiset värikartat on useimmiten miesten hallitsemaa ja luomaa aluetta, sitten valtava koko seinän kattava kierrätetyistä patalapuista koostuva värikarttateos taas puhuu naisten maailmaan liittyvistä värikartoista. Patalappujen raidat voi olla sommiteltu tarkemmin tai vähemmän tarkasti ja monet on tehty jämälangoista, siitä mitä käsillä sattuu olemaan. Teoksen ripustamisessa laput ripustetaan yksitellen paikoilleen luoden samalla uusi värikartta. Tämän näkökulman kautta arkisten esineiden käyttö Tuomisen töissä sai uutta syvyyttä. Monet teokset alkoivat saamaan silmissäni feministisiä kaikuja. Arkinen ja kotoisa on monesti vaiettua ja naisten hallitsemaa historiaa. Vanhat esineet ja käsityötekniikoiden käyttö muuttuu jopa poliittisiksi teoksiksi.
Teokset oli täynnä pieniä oivalluksia ja arkisen kauneutta. Monesti myös vahva luontoyhteys oli havaittavissa. Usean teoksen kohdalla sydämeni sykähti ilosta ja oivalluksen riemusta. Toisaalta jotkin teokset saivat minut tuntemaan sisälläni valtavaa kaihoa. Viimeistään Sadetakki -teoksen edessä jokin sisälläni vavahti isosti. En osaa eritellä selkeästi mistä vaikuttumisessani on kyse, mutta en ole aiemmin kokenut vastaavaa taidenäyttelyssä. Teoksissa ei näkynyt enää vain teos itsessään vaan teokset muuttuivat henkilökohtaisiksi ja kuitenkin samalla jaetuiksi kokemuksiksi. Tuntui siltä kuin samaan aikaan läsnä olisi sekä nykyhetki, mennyt että tuleva.
Suosittelen lämpimästi Anu Tuomisen Huomenna tänään on eilen -näyttelyä. Sen voi nähdä Taidehallissa vielä 1.3.2020 asti.
