Vaikeinta on olla oma itsensä – Sinivalas Kansallisteatterissa

Kansallisteatteri Sinivalas, Emmi Parviainen. Kuva: Tommi Mattila.

Ei meidän olohuoneessa ollu mikään virtahepo, siel oli sinivalas.

Kansallisteatteri Sinivalas, Elena Leeve. Kuva: Tommi Mattila.

Elämme vahvasti individualistista aikaa. Jokainen on oman onnensa seppä ja oman somefeedinsä tähti. Tuomme itseämme jatkuvasti esille ja lapset oppivat elämään kamera jatkuvasti kintereillään. Olemme sosiaalisia ja kuitenkin niin usein yksin kaiken keskellä. Lopulta kaikkein vaikeinta on olla oma itsensä. Tähän kipupisteeseen painautuu Paavo Westerbergin uusi näytelmä Sinivalas, joka sai kantaesityksensä* Kansallisteaterissa keskiviikkona 4.3.2020. Liput ensi-iltaan saimme näytelmässä esiintyvältä ystävältämme.

Sinivalas lepää vahvasti Elena Leeven esittämän päähenkilö Annan varassa. Leeven karisma kantaa hienosti pudotetun ilmaisun läpi ja esityksen jännite on vahva. Näyttämön visualista ilmettä hallitsee valtavat video-screenit. Ville Seppäsen valot ja videot luovat suuren osan tunnelmaa muuttuen saariston luonnon mukana aamusta iltaan ja yöhön sekä auringonpaisteesta tummuvaan taivaaseen. Live-kuva tuo näyttelijöiden kasvot lähelle myös silloin, kun näyttelijät ovat muuten kokonaan piilossa yeisön katseilta. Pelkoa teatterin muuttumisesta elokuvaksi tai sekoittumisesta todellisuuteen ei ole ja juuri ennen väliaikaa yleisö saa siitä muistutuksen, kun teatteritekniikka paljastuu screenillä luoden juuri sopivassa kohdassa tarvittavan vieraannutuksen**.

Kansallisteatteri Sinivalas, kameraoperaattori, Eero Aho ja Elena Leeve. Kuva: Tommi Mattila.

Vaikeinta on olla oma itsensä

Sinivalas oli minulle ensisijaisesti näytelmä läheisyyden ja oman itsen löytymisen vaikeudesta. Keskiössä on perhe, joka on kokenut tragedian. Alkoholisoitunut äiti on tappanut itsensä. Äidin pahoinvointi ja isän poissaolevuus lävistävät aikuisten lasten elämän. Paha olo ja irtonaisuus on seurannut sisarusparvea aikuisuuteen. Yhdessä olemisen vaikeus on käsinkosketeltavaa. Näytelmän hahmot kurottelevat avuttomasti kohti toisiaan, mutta aito yhteys jää tavoittamatta. Herää kysymys, voiko toisen kohdata aidosti, jos ei ole valmis kohtaamaan itseään? Miten voi luottaa toiseen ihmiseen, jos elämää varjostaa yhä lapsuuden trauma?

Kaiken kohtaamattomuuden keskellä kuin salaa kasvaa Annan ja Emmi Parviaisen näyttelemän kirjailijahahmon Lauran ystävyys ja vahva sitoutuminen. Naiset tapaavat saarella ja tunnistaminen ja yhteyden syntyminen esitetään vahvasti visuaalisin keinoin. Jo naisten kohdatessa replikoinninrytmi ja videokuva painottaa kohtaamisen merkitystä. Hiljalleen naiset alkavat käyttää toistensa vaatteita ja amulettia – Laura Annan paitaa ja Anna Lauran aiemmin mukanaan kantamaa nauhoittavaa kaulakorua. Lopulta hahmot pukeutuvat samanlaisiin asuihin. Vaikka Anna viettää saarella aikaa perheensä kanssa on Lauran hahmo hallitsevana läsnä video-projisointien kautta. Onko Annan elämä hänen omaansa vai Lauran kuvitelmaa? Kirjoittaako Laura elämästä vai luoko hän sitä? Näytelmä loppuu Lauran ja Annan ollessa kahdestaan saarella. Kotiin palatessamme jään pohtimaan voiko ystävyyden kautta myös kirjoittaa uudelleen oman elämänsä, oman tarinansa lopun? Uudelleen kirjoittamalla, omaan itseen tutustumalla ja itsensä hyväksymällä onnettomuuden voi muuttaa onnellisuudeksi, vankeuden vapaudeksi ja irtonaisuuden vahvaksi siteeksi, ystävyydeksi. Se, että kaikki muuttuu voi olla pelottavaa, mutta se voi myös olla täynnä mahdollisuuksia.

Kansallisteatteri Sinivalas, Emmi Parviainen ja Elena Leeve. Kuva: Tommi Mattila.

Saariston tuntu

Tapahtumapaikkana on perheen mökkisaari ulkosaaristossa. Elävä saariston tuntu luodaan vahvan äänimaiseman ja videokuvan avulla. Esityksen musiikin on säveltänyt Kasperi Laine, joka vastaa myös Sinivalaan äänisuunnittelusta. Käsiohjelma kertoo, että kaikki esityksessä kuultavat lintujen äänet kuuluvat lajeille, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon. Esityksen jälkeen tuntuu kuin olisi hengittänyt meri-ilmaa. Näyttämön maailma valui näyttämösavuna katsomoon ja rikkoi upealla tavalla ramppirajan. Saariston kautta luonto on vahvasti läsnä esityksessä sekä ympäristönä, joka aistitaan ja huomioidaan, että ympäristöön liittyvänä huolena. Ilmastonmuutos ja huoli tulevaisuudesta on läsnä näytelmän henkilöiden puheissa. Hahmoille on kirjoitettu ympäristöön liittyviä ammatteja, joten aiheen nouseminen vahvasti osaksi keskusteluja on luontevaa. Samalla eri hahmot suhtautuvat ilmastonmuutokseen monin eri tavoin. Yhteistä kaikille on se, että jokainen on muutoksen ja uuden edessä oli siihen itse valmis tai ei.

Kansallisteatteri Sinivalas, Kristiina Halttu, Eero Aho, Heikki Pitkänen, Timo Tuominen, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Markku Maalismaa, Elmer Bäck ja Esa-Matti Long. Kuva: Tommi Mattila.

Mikä on Sinivalas?

Mikä on se sinivalas, josta näytelmässä toistuvasti puhutaan ja joka nousee keskiöön näytelmän nimessäkin? Sinivalas palaa toistuvasti raamatulliseen tarinaan Joonasta, joka joutuu valaan vatsaan ja selviää hengissä. Minulle valas näytäytyy perheen kipupisteinä ja todellisuuden sekä oman itsen kohtaamisena. Voiko omien kipeimpien tuntojen kohtaamisesta, oman haavoittuvuuden myöntämisestä selvitä ehjänä? Voiko valaan vatsasta selvitä hengissä ulos? Valas on äiti ja saari. Äidin muisto lepää saaren yllä, valmiina nielaisemaan kaikki saarelle tulijat. Toisaalta muistot saarelta lepäävät valaan niskassa, muistoissa äidistä, lapsuudesta, onnesta ja onnettomuudesta. Valaan mukana saari liikkuu tai ei. Tarina muuttuu kertojan myötä. Samat asiat näyttäytyvät jokaiselle hieman eri valossa. Yhteiset muistot ovat yhteisiä vain osittain ja meillä jokaisella on lopulta oma totuutemme. Samalla tavalla Sinivalas kysyy ja kyseenalaistaa eikä anna yksiviivaisia vastauksia. Näytelmän esittämät väitteet on luettavissa rivien välistä ja lopulta vastaukset näytelmän kysymyksiin löytyy katsojasta itsestään.

Kansallisteatteri Sinivalas, Elena Leeve. Kuva: Tommi Mattila.

*Kantaesityksessä uusi näytelmäteksti, ooppera tai sävellys esitetään ensimmäistä kertaa historiassa. Ensi-ilta puolestaan on minkä tahansa esityksen ensimmäinen esityskerta.

**Vieraannuttaminen liittyy saksalaisen näytelmäkirjailija ja ohjaaja Bertolt Brechtin (1898-1956) eeppiseen teatteriin, jossa keskeisenä osana oli yleisön muistuttaminen tosimaailmasta teatterin ulkopuolella. Tarkoitus on paljastaa ja muistuttaa teatterinkeinoista ja samalla saada yleisö peilaamaan ajatuksiaan todelliseen maailmaan, vetoamaan pikemminkin katsojan järkeen kuin tunteisiin. Tämä tyyli on vastapainona  vanhemmille teatterin muodoille, joissa on tavoiteltu toden illuusiota ja vetoamista katsojan tunteeseen. Mielestäni myös live-kuvan projisoinnit voidaan nähdä jatkumona tälle traditiolle, sillä jo varhain eeppisen teatterin kuvastoon on kuuluneet tekniikan uusien mahdollisuuksien aktiivinen käyttö ja taustaprojisoinnit sekä niin ikään myös Sinivalas-näytelmässä kytevä poliittisen ilmapiirin heijastaminen.

Lue myös:

Rakkaus on kuin pyörremyrsky – Humiseva harju Helsingin Kaupunginteatterissa

Ystävänpäivä Turussa ja Niskavuorella – Niskavuoren nuori emäntä Turun Kaupunginteatterissa

Marttakerhon soseasiantuntijana – Kapsäkin iltaimprot

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *