Turun Kaupunginteatterin Cabaret yllätti meidät positiivisesti, vaikka osasimmekin kuulemamme perusteella jo odottaa jotain erityistä. Kävimme lokakuun alussa katsomassa Cabaret’n puolisoni kanssa.  Lipun esitykseen sain Turun Kaupunginteatterilta ja puolisoni lippuun saimme teatterilta alennuksen.

Turun Kaupunginteatterin Cabaret

Oletusarvoisesti Cabaret voi tuntua vanhalta jopa tylsältä ja elähtäneeltä valinnalta. Totta puhuen minä en ollut nähnyt Cabareta näyttämöllä aikaisemmin, vaikka toki Bob Fossen ohjaama elokuva ja musikaalin juoni ja kappaleet olivat minulle ennestään tuttuja. Turun Kaupunginteatterin Cabaret oli kaikkea muuta kuin elähtänyt. Jakob Höglundin ohjaus oli tasa-arvoa ja erilaisuutta ylistävällä sanomallaan vahvasti kiinni tässä päivässä. Pukusuunnittelija Heidi Wikar oli vaihtanut Cabaret’n perinteiseen estetiikkaan kuuluvat naisten alusasujen muunnelmat puvustuksessa miesten frakin eri osiin. Ensemble näyttäytyi androgyyninä, sukupuolesta vapautuneena joukkona. Cabaret ei alentunut olemaan freak show vaan se oli ihmisyden moninaisuuden tasa-arvoa peräänkuuluttava esiinmarssi. Vaikka Cabaret’n tarina ja aikakausi pysyivät muuttumatomina, välittyi katsomoon tarina tästä päivästä, tasa-arvosta ja monimuotoisuuden hyväksynnän ja näkyväksi tekemisen taistelusta.

Sven Haraldssonin suunnittelema lavastus oli rakennettu metallisista kehikoista, pleksistä ja valoista. Turun Kaupunginteatterin näyttämölle oli luotu eräänlainen amfiteatteri, jonka keskellä oli kahdessa osassa pyörivä näyttämö. Portaat toimivat orkesterin alustoina ja parvi toi lisää kerroksellisuutta ja näyttämöllisiä mahdolisuuksia. Rakenteisiin kiinnitetyt valoputket kertoivat omaa tarinaansa aina ratapölkyistä, klubiin, vuosilukuun ja hakaristeihin. Nautin erityisesti siitä miten myös orkesteri oli nostettu näyttämölle ja ensemblen monilahjakkaat näyttelijät toimivat soittimineen rajoja ylittävinä hahmoina niin muusikkoina kuin tanssijoina, laulajina ja näyttelijöinä. Samaan tapaan myös ramppiraja rikottiin yleisön peittyessä konfettisateeseen. Näyttämöllä koko elämä tosiaan oli cabaret ja kaikki oleellinen tapahtui sen ytimessä, amfiteatterin näyttämöllä.

Nymfien ja satyyrien hurmaamana

Turun Kaupunginteatterin Cabaret’n säkenöivänä epäjumalana loisti Miiko Toiviainen seremoniamestarin roolissa. Seremoniamestari oli kaikkialla. Hän oli läsnä kuitenkaan olematta, tiesi, näki ja päätti olla näkemättä tai ehkä sittenkin vai nauroi näkemälleen. Hän oli kuin kreikkalaisten Dionysos tai roomalaisten Bacchus, houkuttaen juhlaan ja unohtamaan huolet ja murheet. Satyyrien ja nymfien ympäröimä näyttämötaiteen, päihtyneen hurmion ja hedelmällisyyden jumala. Ja millainen jumala Toiviainen olikaan! Olisin ollut valmis lähtemään hänen mukaansa milloin vain ja unohtamaan maailman murheet mottonani seremoniamestarin lausumat taikasanat: ”Why not just leben und leben lassen?”

Why not just leben und leben lassen?

Anna Victoria Erikssonin esittämä Sally Bowles valitsee paeta elämää loputtomaan juhlaan. Cabaret ei väitä elämän olevan helppoa. Tarkemmin katsottuna hahmojen elämä on monin tavoin vaikeaa ja surkeaa. Köyhyys, ainainen pula ruoasta ja rahasta, huoraaminen tavalla ja toisella, päihderiippuvuudet sekä väkivallan uhka ovat jatkuvasti läsnä. On helpompaa paeta juhlaan ja turruttaa aistit kuin kohdata elämän huolet, uutisten maailma ja poliittisesti alati kiristyvä tilanne. Miksei voisi vain elää vailla huomista ja nauttia jokaisella aistillaan aina kuolemaansa asti? Erikssonissa yhdistyy tarkka näyttelijäntyö ja aseistariisuva äänikapasiteetti. Hän tuo upealla tavalla esiin Sallyn sisäisen kamppailun ja näköalattomuuden, sen miten vaikeaa on enää uskoa hyvään tai uusiin mahdollisuuksiin. Tämän vastapainoksi Erikssonin ääni lävistää katsojien sydämet Sallyn laulaessa tuhoutuvassa Kit Kat klubissa tankkien jo jylistessä Berliinin kaduilla. Toivoisin jatkossa näkeväni Erikssonia yhä enemmän vaativissa ja monipuolisissa rooleissa ja siinä kirkkaassa valokeilassa, jonka hän ansaitsee.

Silmien sulkeminen ei muuta tilannetta

Cabaret’n pyörryttävän ja hekumallisen maailman vastavoimana on kuolemaa ja tuhoa huokuva natsismin nousu. Vaikka katsojien silmien eteen tuodaan kerta toisensa jälkeen alati pilke silmäkulmassa kekistelevä ensemble, joille kaikki on hauskanpitoa, kasvaa jännite hetki hetkeltä. Hymyt muuttuvat naamioiksi ja nauru ontoksi. Vapaus on lopulta enää esitys ja kaiken alta alkaa paljastua pelko. Silmien ummistaminen ei pysäytä epätoivottua kehitystä. Paha ei häviä, vaikka katseen kääntää pois. Minun oli mahdotonta katsoa Cabareta ristiinlukematta sitä vast’ikään näkemäni Hitler ja Blondin kanssa. Kummankin esityksen sanoma käänsi ajatukset politiikasta ihmisiin. Siinä missä Hitler ja Blondi näytti ihmisen diktaattorin takana, näytti Cabaret kuinka ihminen on vain ihminen, kunnes heidät jaetaan meihin ja muihin. Kunnes hänestä tehdään ensisijaisesti merkki: natsi, juutalainen, homo, huora, juoppo ja niin edelleen.

Myös nykyisin lyömme ihmisiin leimoja herkästi ja ajattelematta. Toisaalta taas säikähdämme tai jopa suutumme, jos kaikki eivät alistukaan asettumaan annettuihin lokeroihin tai ajattelevat asioista täysin eri tavalla kuin me itse. Sosiaalisen median algoritmien turvin ajaudumme yhä syvemmälle samanmielisten kupliin ja liian herkästi unohdamme etsiä katseellaamme kokonaiskuvaa. Turun Kaupunginteatterin Cabaret on erilaisuuden ylistys. Meitä on täällä monta ja olemme erilaisia. Juuri erilaisuutemme on rikkautemme. Voisimmeko Cabaret’n tapaan toivottaa kaikki tervetulleiksi juuri seillaisina kuin he ovat, ilman ennakkoluuloja? ”Wilkommen, bienvenue, welcome! Fremde, étranger, stranger, Glücklich zu sehen, je suis enchanté, happy to see you, Bleibe, reste, stay.”