Hoih, joskus pitää vain aloittaa alusta.

Olen Tinderissä. Tai no, olen ja olen… Tykkään mukavan näköisistä miehistä ja juttelukin sujuu, kunhan aloituslause ei ole se perinteinen ”moro mitäs gimma???”. Mutta tapaamaan en suostu. Tai oikeastaan, ei kiinnosta. Liikaa huonoja kokemuksia. 

Ajattelutapani on seuraavanlainen: Tinder -miehissä on a) nopean sekä helpon toosan perässäjuoksijoita b) pakko olla jotakin outoa, koska he ovat Tinderissä. Ja kolmas syy on se, että pelkään etten vastaa todellisuudessa sitä mitä kuvani viestivät, ja että miehet pettyvät kuitenkin minut nähdessään. 

Kohta a: Tinder -maailman kylmä fakta. Sieltä on helppo löytää yhden illan hoitoja, mutta näitä harrastin silloin, kun minusta tuli täysi-ikäinen. Eli melkein vuosikymmen sitten (apua). Kohta b: no, periaatteessahan puhun itseni aivan täysin pussiin tässä, koska väitöksellänihän väitän samalla, että olen itse outo. Ja kolmas kohta: järkeviä ideoita huonon itsetunnon parantamiseen otetaan vastaan!

Täytän tänä vuonna 25 vuotta, eli puolessa välissä viittäkymppiä ollaan! Ihmettelenkin tässä siis miksen jo löydä sisintä Queen B:täni ja ala oikeasti arvostamaan itseäni juuri sellaisena kuin olen? Mikähän siinä on niin vaikeaa?

Kyllästyttää jo oma kriittisyys itseäni kohtaan ja oikeastaan suurin toiveeni olisi nähdä itseni nauttivan elämästä murehtimatta sen suurempia. MILLOIN?

Sitten tapasin Herra X:n Tinderin ihmeellisestä maailmasta. Meillä synkkasi heti ja kipinät sinkoilivat, haha! Hänen tapaaminen ei tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä. Tulihan siinä muttia matkaan; hän olikin vähän lyhyempi, paljon ujompi, asui Helsingissä (minä muualla) sekä tilapäisesti vanhemmillaan. Päätin kaikesta huolimatta antaa mahdollisuuden, ja unohtaa kaiken pinnallisen ajattelun, sillä hän vaikutti aidolta sekä vilpittömältä herrasmieheltä. Go with the flow.

”Tapailimme” välimatkasta huolimatta noin kolme viikkoa. Ensitapaamiset olivat kieltämättä vähän outoja, sillä Whatsapppin kautta olimme jo puhuneet about kaikesta, joten nähdessämme mietimme lähinnä mitä emme vielä olleet kysyneet toisiltamme. Jäätävää. Oma ujouteni hävisi ensimmäisen tapaamisen jälkeen, mutta hänen tuntui pysyvän. En ollut missään vaiheessa mitenkään hullun innoissani tyypistä, mutta jostain syystä silti pidin hänestä ja näinollen viestittelykin jatkui. Hän tuntui turvalliselta ja hänelle oli helppo puhua, ihanaa! Sitten tulikin viimeinen tapaamisemme (istuttiin autossa), jossa hän ilmoitti, ettei kykene kaukosuhteeseen. Jaaha.

Kun toinen on niin päättäväinen tietyn asian suhteen, ei siinä paljoa änkytetä vastaan. Kerroin toki mielipiteeni ja sen, ettei me oltu vielä ehditty edes tutustua kunnolla, mutta kun siihen töksäytetään vastauksena kylmä ”nimenomaan siksi tämä on oikea hetki päättää kaikki”, on omalla kohdalla sanat vähissä. Tilanne autossa oli melko jäätävä, mutta sain silti sanotuksi, että halataan nyt vielä viimeisen kerran, vaikkapa sitten hyvästien merkeiksi. Ja niin me tehtiinkin. En tiedä mitkä fiilikset hänelle jäi, mutta itse toivon, että olisin saanut sanotuksi edes jotain, kuten esimerkiksi ”kaikkea hyvää jatkossa” tai muuta vastaavaa. 

Kieltämättä fiilikset ovat olleet hieman sekavat, mutta eniten ihmetyttää se, miksi ihminen haluaa enemmän sellaista mitä ei voi saada? Tunteeni muuttuivat siinä autossa kertaheitolla. Niin no, kai se on lempatuksi tulemisessa myös vääjämätön totuus, että itsetunto laskee pakkasen puolelle, vaikka kuinka koitettaisiin vakuutella ettei ”vika ole sinussa, vaan minussa” tai että ”olen vaikea ihminen, en oikein tiedä mitä haluan”.

Ikäkriisiä kohtaavana mietin väistämättä, että löydänköhän koskaan ketään ja kuinka alas minun tulee laskea kriteerejäni? Mistä tiedän tavoittelenko tähtiä taivaalta, vai onko vika yksinkertaisesti minussa itsessäni tai teoissani? Ymmärrän, että saatan kuulostaa täysipäiväiseltä kusipäältä nyt, mutta koen kuitenkin olevani jollain mittapuulla suhteellisen hyvän näköinen. Ehkä kriteerini ovat sitten liian korkealla ja todellisuudessa hän pettyi, etten ollutkaan sellainen tyttö mitä hän oli kuvista päätellyt. 

No, tätä Tinder -säätöä kesti 3 viikkoa. Nyt olen taas nollapisteessä. Ei huvita palata Tinder -maailmaan, eikä kiinnosta lähteä notkumaan baareihin. Pääsin vihdoin yhden melko vaikean tentinkin läpi, mutten osaa iloita. Käsittämättömän tyhjä tunne, kun ei ole ketään johon ihastua. 

Dear Eki, onko tämä normaalia?

– Miu