Uupumus vai ahdistus?

Mä en tiedä miltä uupumus tuntuu, mutta alan pikkuhiljaa epäilemään että minä olisin uupumassa. Hyvin hitaasti, mutta aivan varmasti.

Olen huomannut että minä, joka yleensä olen aina hyvällä tullella ja sosiaalinen, olen alkanut tiuskimaan. Jopa pomolleni. Minun onnekseni hän ei sitä tajunnut tiuskimiseksi.
Tiuskimisen lisäksi olen myöskin huomannut etten jaksa ketään. En edes parasta ystävääni yökylässä. Tämä on omasta mielestäni jo melko huolestuttavaa.
En jaksa siivota enää niin tiuhaan tahtiin, eikä tiskaus kiinnosta. Mitä tämä nyt on? Mikään ei ole ällöttävämpää, kuin haisevat tiskit.

En kuitenkaan ole (vielä) mennyt siihen pisteeseen, ettei suihkussa käyminen tai vaatteiden vaihto kiinnostaisi.
Mutta se, etten tiedä mitä haluan opiskella/tehdä työkseni elämässäni ahdistaa ehkä eniten. Se, mitä tahtoisin kaikista eniten, ei tule kuitenkaan onnistumaan, koska en ole kouluttautunut. Ja tämä kouluttautuminen olisi pitänyt tehdä vuosia sitten.
Sitten herää kysymys, miksen kouluttautuisi nyt? No, se on puhtaasti rahakysymys. Laulu-, soitto- sekä teoriatunnit maksaa maltaita. Ja jos totta puhutaan, en tiedä onko minusta siihen. En tiedä osaanko laulaa. Rakastan sitä yli kaiken, mutten tiedä osaanko.
Sehän onkin sitten hauskaa; juttu jota rakastat onkin äärimmäisen epävarmaa, koska oma itseluottamus tämän asian suhteen on nollassa. No, miksi se sitten on nollassa?
Mä en jotenkin osaa uskoa, tai uskotella itselleni, että äidin vuosien varrella antamat ”sulla on niin ihana lauluääni, ja sä osaat oikeasti laulaa” palautteet olisi muidenkin mielestä tosia. Niin monta kertaa on nähty ja kuultu lapsia (ja valitettavasti aikuisiakin), joiden vanhemmat ovat uskotelleet niille niiden osaavan laulaa, kun totuus sitten onkin ollut jotakin hirvittävää ja tärykalvoja rikkovaa.

Onko minulla plan B:tä? Eipä oikeastaan. Pitäisi kai ajatella, että jos kerta niin moni asia kiinnostaa, miksei vain valitsisi jotakin ja rupeisi opiskelemaan? Opiskeluhan ei koskaan ole haitaksi? Koska välitän mitä perheeni sanoo, valitettavasti.
Jotenkin olen uskotellut itselleni koko pienen elämäni ajan, että vanhempani arvostavat ainoastaan yliopisto-opiskelua, ja jos sanoisin esimerkiksi että menen opiskelemaan yksityiseen kouluun meikkausta, eivät he sitä sisimmissään hyväksyisi. Se ei ole oikea koulu.
Tämä ajattelutapa luultavasti johtuu myös siskostani. Minulla ja siskollani on aina ollut kilpailua keskenämme. Hän oli kympin oppilas koulussa, loisti joka vitun alueella. Hoiti hevosia varmaan kymmenvuotiaasta lähtien, osti oman täyttäessään 17, hienoa. Siskoni opiskelee poliittista historiaa valtsikassa (sitä en tietenkään ota huomioon, että olihan hän sen verran huono, ettei päässyt sinne ensiyrittämällä, vaan vasta kolmannella), ja tiedän että etenkin isäni on hänestä niin ylpeä. Haluaisin yltää samalle tasolle.
Samalle tasolle yltäminen on varmaan yksi pääsyy miksi aloitin työt 16-vuotiaana. En todellakaan olisi jaksanut, mutta halusin todistaa olevani hyvä ja kykeneväinen olemaan aikuinen.
No, mitä nyt teen, kun lukiokin on käyty? Olen vain töissä. Siskoni on kohta maisteri ja minä edelleen töissä, kouluttamattomana.

Nojoo. Eli ilmeisesti kouluttautuminen ja opiskelu on suurin taakka harteillani tällä hetkellä. Kahden kuukauden sisällä mulla on ollut kokonaiset 7 tai 8 vapaapäivää, jolloin en ole hönkäissytkään töihin päin.
Marraskuussa olen viikon vapaalla, kyllä kokonaisen viikon! Odotan sitä ehkä enemmän kuin mitään. Ja itseasiassa tänään varattiin viimeinenkin hotelli.

Äh, tästä miettelyksestä tuli äärimmäisen sekava. Ainoa asia mikä pyörii mielessä nyt on huominen klo 4:30 herätys ja +10h työpäivä.
Ehkä on kaikille parhaaksi, jos vaan sanon nyt hyvää yötä ja noustaan huomenna ylös sillä paremmalla jalalla!

Kivaa alkavaa viikkoa teille!
Miu