Tsau, pitkästä aikaa!

Haha, viimeksi kun tänne kirjoitin, olin vasta menossa pääsykokeeseen, jota vielä jännitin ihan hulluna. Voi, kunpa olisin tiennyt mitä on tulossa edessäpäin.

Jotenkin sitä kuvittelee, että opiskelijaelämä on yhtä juhlaa eikä ole huolia mailla halmeilla. No kyllä on. Sekä juhlia että huolia. Asun nyt toisella puolella Suomea, enkä viihdy yhtään. Taino, yhtään on ehkä turhan voimakas sana, mutta sanotaan näin, etten ole koskaan ollut niin masentunut, kuin mitä olin tammikuussa. Kirjoitin pitkän sähköpostin vanhemmilleni, ja jotenkin se helpotti. Helpotti saada kuulla, ettei ’menestymisen’ paineet ole niin isot kuin mitä olin kuvitellut. 

Kavereita olen saanut, ei riitä edes molemmat kädet laskemaan niitä ihmisiä. Ystäviä taas, ei tarvitse käyttää yhtäkään kättä. Dramaattista ehkä, mutta oikeasti, se on yllättävän perseestä kun ei voi puhua kenellekään. En jaksa taikka halua aina valittaa Helsingin päässä oleville kavereille, ei ne voi kuitenkaan millekään tehdä mitään. Yllättävän moni on tullut moikkaamaan mua tänne, mistä oon todella otettu ja iloinen. 

Koko viime syksyn olin kipeä. Siis jatkuvasti, tautia taudin perään. Aloin jo epäillä itse asuntoa, josko siinä olisi hometta. Erittäin kuiva ilma täällä ainakin on, mutta katsotaan nyt saanko tehdyksi asialle mitään. Ennen joulua sitten sain ihonalaisen tulehduksen käsiini, johon sain tujut antibiootit. Loppui se sairastelu viimein!

Tein ehkä sen virheen, että menin heti töihin. En kokeillut opiskelua opiskeluna, vaan haastoin itseni heti. Tiedän, että olen työnarkomaani ja että olen tarkka tekemisistäni. Mutta kun tähän yhtälöön yhdistetään maailman tylsin sekä yksinkertaisin työ, on aivokuolema taattu. Nyt, 8kk myöhemmin otan opintovapaata (ja palaan kesäksi edelliseen työhöni). Olin jotenkin aina kuvitellut, että vaatteiden parissa työskentely olisi unelmatyötä. Erehdyin pahemman kerran, sillä opiskelijana tulen aina olemaan ”ekstraaja”, eli työntekijöiden hierarkkiassa se huonoin pelinappula. Olen tottunut saamaan haasteita sekä ylittämään muiden odotukset, positiivisella tavalla. Mutta nyt, työpäivän tärkein homma on saada henkarit 1cm väleihin. KETÄ KIINNOSTAA. 

Toivon, että ymmärrätte, että kirjoitan tätä todella väsyneenä sekä tunteiden vallassa. Tuli fiilis kirjoittaa, joten miksipä ei.

Tulevan vuorokauden aikana tulee tapahtumaan paljon! Kello on siis nyt viisi aamulla. Kahdeksan ja neljän välillä pesukoneeni saapuu, tosin kahdeltatoista lähtee juna Turkuun. Nyt ollaan siis jännän äärellä, ehtiikö pesukonemiehet tuomaan koneen ennen lähtöäni, ja jos ei – kenelle kiikutan avaimet ja kiitän oven avaamisesta? Voisin stressata, mutten jaksa. 

Turussa on turun kauppiksen sitsit, myöskin huomenna. Torstaina on pikkulaskiainen. Mukavat 4600 opiskelijaa siellä niin yhdessä temmeltämässä. Perjantaina on mitä luultavimmin kuolema. Viikonlopuksi en tiedä jäänkö Turkuun vai tulenko takaisin tänne. Vai käynkö Helsingissä, en tiedä. 

Helsingistä puheenollen, sinne pääsen jo heti ystävänpäiväksi. Ja sitä seuraavana viikonloppuna tulen myös käymään, koska Gaselleilla on keikka. Jee! 

Ja Turusta puheenollen. Ajattelin hakea sinne opiskelemaan, mutta toisaalta sitten opinnot taas venyvät, ja olisin vähintään 30-vuotias valmistuessani. Ja minun kanssani voisi aloittaa vuonna -96 syntyneitä lapsia. Olen aina ollut niitä ihmisiä, jotka sanovat iän olevan vain numeroita. No, kyllä se myös vähän korreloi siihen aivojen kypsyyteen. Tällä hetkellä suurin ikäero opiskelukavereihin on viisi vuotta. Välillä on kuullut sellaisia aivopieruja, ettei paraskaan meemi kuvastaisi tarpeeksi hyvin. Oh well.

Huh.

Olipa mukava päivittää tänne näin sekava tilannepäivitys, toivottavasti tekin tykkäsitte. 

Hiiohoi, nyt nukkumaan! 

– Miu