Häiritseekö ketään muu se, kun kysytte ”mitä kuuluu?” ja vastaukseksi tulee se ”no, ei ihmeempiä” tai ”eipä mittään erikoista”? 
Onko tää tuntemus nyt vaan mun päässä vai eikö ihmisiä oikeesti kiinnosta enää kertoa mitä heille oikeasti kuuluu? Tai mun mielestä tuollainen ”ihan ok” vaikuttaa jotenkin niin töykeältä. Halutaan päästä tilanteesta pois nopeasti, kun ei edes kiinnosta. 

Onko koskaan ollut tapana kertoa kunnolla mitä kuuluu? Vai antaako se jotenkin ahdistavan mielikuvan, jos heti ensitapaamisella ruvetaan kertomaan kuinka kaikki on kuin onkin päin persettä? On mummon kuolemaa, rahavaikeuksia, kynsien lohkeilua ja työstressiä pukkaa. Voiko näistä ylipäänsä puhua alkuminuuteilla, vai pitääkö odottaa se tunti, viikko tai jopa kuukausi?

Jotenkin asettelen nää mun jutut ihan väärin nyt, koska okei, en kertoisi heti ensimäisessä lauseessa mummon kuolemasta (riippuen tietysti kysyjästä). Mutten yleensä myöskään vastaa ”ihan ookoo” (ellen ole äärimmäisen v-mäisellä tuulella). Yritän aina kertoa edes yhdellä lauseella miksi menee hyvin tai huonosti. 

Miksi mietin tällaisia asioita kello kaksi yöllä?

Ihmisten töykeys satuttaa, vaikkei ne ehkä sitä itse näe,  ymmärrä, huomaa taikka edes tarkoittaneet. 

Ja hei, missä menee suorasanaisuuden raja? Jos esimerkiksi henkilö X sanoo henkilö Y:lle, että ”onpas sulla ruma naama tänään” niin se ei mun mielestä ole suorasanaisuutta, vaan kiusaamista. Ei tuollaista kommenttia voi laittaa suorasanaisuuden piikkiin, mitenkään. Suorasanaisuus on jotenkin erilaista. Okei, ollaan rohkeita ja sanotaan mitä sylki suuhun tuo, mutta oikeissa tilanteissa. Eikö?
Hyvä esimerkki: eräs ihana ystäväni kommentoi, että kävelen toisella jalalla vähän hassusti. Okei, ei siinä mitään, korjataan se. Mutta sitten tuli kuinka ryhtini on perseestä ja kuinka syön oudosti.
Suorasanaisuutta? Ei. Huomaamatonta epäkohteliaisuutta? Kyllä. 

Aluksi otin nämä huomautukset ihan tuosta noin vaan, mutta tarkemmin ajatellen taisin kyllä yksi ilta ehkä vähän masentua niistä. Ajatella, että jopa kävelen väärin. Mikä nyt enää on oikein?

Ja ei, en usko että saan enempää kysymysmerkkejä ujutettua tähän tekstiin. Vai saanko? 😉 

Taidan vielä olla väsynyt pikkujouluista. Hei ihanaa, kohta on joulu!

– Miu