Joskus pitää nollata pää
Olen viime aikoina vaahdonnut urakalla rentoutumisesta, rauhoittumisesta, sisäisestä rauhasta, suorittamisen lopettamisesta ja treenin väliin jättämisestä. Nämä on tärkeitä asioita, olen vahvasti sitä mieltä, tarpeellisia ja tärkeitä taitoja. Aina ne eivät kuitenkaan toimi.
Joskus jokaisen elämään sattuu täydellisiä katastrofipäiviä, jolloin kaikki alkaa mennä pieleen heti aamusta. Nukut hieman liian pitkään ja nouset jo valmiiksi huonolla tuulella. Kahvimaito on loppu ja kissa oksentanut matolle. Roiskautat hammastahnaa puhtaalle paidalla ja vaatevalinnat menee uusiksi. Töissä juokset pää kolmantena jalkana, ja olet siitä huolimatta koko ajan 5 minuuttia myöhässä. Saat asiakkaalta ansaitsemattomat haukut, toteat että muutama pikku homma, joka oli luvattu hoitaa kuukausi sitten, oli hukkunut firman byrokratian rattaisiin, joten haukut olikin aiheelliset. Jne. Nämähän on niitä päiviä, jolloin tekee jo puolen päivän aikaan vetäytyä siivouskomeroon, heittäytyä selälleen sätkimään ja saamaan kunnon itkupotkuraivari.
Tällaisen päivän jälkeen sitä ei todellakaan uhku virtaa, voimaa ja energiaa. Raahustat töistä kotiin kuin jaloissa olisi 50 kg sementtiä. Kotona ei tee mieli muuta kuin kääriytyä sohvan nurkkaan suklaalevyn kanssa säälimään itseään. Tämäkin on yksi vaihtoehto. Tosin tämän jälkeen yleensä on kahta huonompi olo, kun tunnet itsesi sekä surkeaksi että selkärangattomaksi pullukaksi.
Minulla toimii parhaana purkautumiskeinona kunnon rääkkitreeni. Crossfit harrastajalle näitä tilaisuuksia onneksi tarjoutuu tämän tästä. Kun menee ja tekee sellaisen harjoituksen, että jossain vaiheessa tuntuu, että ei enää edes silmät liiku, saa samalla tehokkaasti päivän ikävät vastoinkäymiset pois mielestä.
Harjoituksen aikana voi tuntua ihan sanonkuvamattoman pahalta. Itse asiassa en taida muistaa yhtään hyvää ja onnistunutta harjoitusta, jossa ei olisi tuntunut jossain vaiheessa pahalta. Mutta jälkeenpäin vastaavasti se endorfiinimyrsky suorastaan hyökyy ja pyyhkii kaiken pahan pois. Loppuillan on lihakset hellinä ja fyysisesti ja henkisesti täysin uuvuksissa, mutta tällä kertaa hyvällä, kaikkensa antaneella tavalla.
Tässä muutama päivä sitten makasin omassa hikilammikossani naama salin lattiaa vasten täysin hervottoman ja hysteerisen naurukohtauksen vallassa (kun itkeäkään ei kehdannut). Minulle oli juuri selvinnyt, että olin tehnyt jonkin kummallisen ajatusvirheen ja viiden burbeen sijaan minulla olikin jäljellä viisikymmentä viisi. Se tunne oli aivan kamala, mutta toisaalta en muista, milloin minulla olisi ollut yhtä hauskaa.
Aina niitä treenejä ei sittenkään kannata jättää väliin!
