Omat ystäväni eivät ole täydellisiä ja juuri siksi he ovat täydellisiä. Heidän seurassaan oma epätäydellisyys ei haittaa.

Kun on takana kymmenen vuotta yhteistä ja vähemmän yhteistä taivalta, siinä oppii tuntemaan toisen. Ei haittaa, vaikka unohtaa kysyä toisen kuulumiset ja höpöttää vain omista hölmöistä murheistaan. Ei haittaa, vaikka rohmuaa viimeisen palan kakkua. Ei haittaa, vaikka on välillä itsekäs urpo tai leijuu viisi metriä maan pinnan yläpuolella. Heidän seurassaan voi olla oma itsensä. Ja kun tyhmäilet liikaa he kertovat, että nyt on aika katsoa peiliin.

Täydellisiä, mutta niin kovin kaukana. Kuinka hyvältä tuntuisikaan, jos pitkästä aikaa voisi soittaa parhaille tyypeille ja sopia tapaaminen puolen tunnin päähän lähikuppilaan. 

Miten surulliseksi se saakaan olon, kun ystävät suunnittelevat yhteistä leffailtaa yhteisessä whats up – keskustelussa ja tietää, ettei itse pääse osalliseksi. Tekisi mieli huutaa nykyiselle elämälle Soronoo! ja häipyä junalla takaisin pohjoiseen.

Mutta täällä on työt ja täällä on koulu.

Voisi luulla, että ikävää helpottaisi ystävien näkeminen ja vanhoissa tutuissa paikoissa pyöriminen, mutta eihän se niin mene. Ystävien kanssa on liian ihanaa. Viimeksi kun lähdimme ajamaan takaisin kotiin, nieleskelin jo kyyneleitä. Seuraavalla kerralla nyyhkin luultavasti jo avoimesti.

Puolitoista vuotta olemme asuneet poissa. Ei se aluksi ollut tällaista. Ensin minua jopa ahdisti käydä vanhassa kotikaupungissani. Olin onnellisin, kun lähdimme ajamaan takaisin uuteen kotiin päin. Täällä oli uusi hohdokas kaupunki, jossa kaikki oli mahdollista. Tekemistä ja näkemistä riitti. Uusia ystäviä, uusia harrastuksia ja uusia maisemia. Kuinka fiiliksissä olinkaan junalla kouluun kulkemisesta. Merestä. Kaupungeista, jotka olivat paljon enemmän elossa kuin pikku kylä, jossa ennen asuin. Se oli sellainen vuoden mittainen kuherruskuukausi.

Nyt antaisin mitä vain, jos voisin siirtää elämäni lähemmäs ystäviä. 

Onneksi ystäväni todella ovat täydellisiä. Pidämme tiiviisti yhteyttä puhelimitse ja jokainen yrittää järjestää aikaa, kun olen pohjoisessa. Teimme juuri yhteisen reissun tallinnaan. Naurua, paheita, tanssia, ruokaa, liikaa skumppaa ja vielä kerran naurua. Parasta.

ps. Pohjoinen ei ole oikeasti pohjoinen. Se on vain sellainen sanonta. Oikeasti vain vajaa parisataa kilometriä Helsingistä pohjoiseen.