Nyt se on tehty, ensimmäinen kokonainen työviikko on ohi. Maanantai alkoi epävarmoissa tunnelmissa. Emme olleet varmoja alkaako meidän pitämät englannin tunnit, opetammeko yksin tai mitä luokka-astetta opetamme. Meidät laitettiin pitämän nuorimmille oppilaille tuntia, joka oli yhtä kaaosta. Lapset eivät jaksaneet keskittyä ja he juoksentelivat ristiin rastiin ympäri luokkahuonetta. Hermot olivat lujilla ja tunti tuntui pidemmltä kuin koskaan aikaisemmin. Tunnin jälkeen saimme kuitenkin kuulla hyviä uutisia. Meitä varten koottaisiin oma luokka, koska olemme täällä pidempään kuin useimmat muut vapaaehtoiset. Orpokodin kaikilta oppilailta siis kysyttiin, ketkä haluaisivat tulla juuri meidän tunneille. Toivoimme, että saisimme motivoituneempia oppilaita, mutta ainakin oli varmaa, että työt alkaisivat tunnin myöhemmin, joten se oli jo positiivista.

Tiistaina jännitimme montako oppilasta tunnillamme tulisi olemaan ja olisiko oikeasti mahdollista opettaa samoja lapsia joka päivä. Luokkaan astui 16 eri-ikäistä oppilasta. Aloitimme tunnin esittelemällä itsemme ja lapset tekivät saman tekemäämme valmiiseen paperipohjaan, jossa kysyttiin nimeä, ikää, kotimaata sekä pyydettiin piirtämän oma kuva. Tämäkin tuotti vaikeuksia eli englannin taso on kaikilla heikko.  Kävimme läpi kaikkien vastaukset ja hiljaisella äänellä he toistivat vuoronperään: My name is and I am… years old.. Selvisi, että luokassa on 8-15-vuotiaita. Ikä ei kerro, kuitenkaan mitään. osa 8-vuotiaista on parempia kuin 15-vuotiaat. Tämän jälkeen aloitimme numeroiden opettelun. Kirjoitimme numerot 1-10 sekä vietnamiksi, että englanniksi, näin kaikki varmasti ymmärsivät mistä oli kyse.  Tunti meni hyvin! Kaikki tekivät annetut tehtävät, kuuntelivat ja vaikuttivat halukkailta oikeasti oppimaan. Meidät valtasi suuri helpotuksen tunne ja hymy levisi molempien kasvoille. Olimme niiin iloisia koko loppupäivän.

Keskiviikon ja torstain tunnit menivät myös molemmat todella hyvin. Tunneillemme tuli jopa kolme aikuista oppilasta, jotka olivat ilmeisesti erään luokkamme oppilaan sukulaisia. Eräänlainen orpokodin rehtori, joka on hieman pelottava ja vanha (jota leikkisästi ukiksi kutsumme,) pitää meistä nyt myös erittäin paljon. Tänään hän halusi ihan kätellä meitä ja on kertonut, että lapset ymmärtävät opetustamme  (koska kirjoitamme myös vietnamiksi) ja näytämme valmistautuvan tunteihin hyvin. Rehtori on myös, joka kerta tavatessaan kertonut, että Meri näyttää aasialaiselta. Vapaaehtoisjärjestön työntekijä, joka on välillä tunneillamme mukana on myös sanonut, että olemme jo tunnettuja orpokodissa. Meitä tämä kaikki vähän naurattaa, koska omasta mielestämme emme ole mitään superia tehneet. Onneksi kuitenkin näin päin, toivottavasti jatkuu samalla tavalla. Oppilaamme ovat niin suloisia ja ihania. Me yritämme samalla oppia myös vietnamia ja oppilaista se on todella hauskaa. He nauraa räkättävät kun yritämme lausua vietnamia.