Aamujen kauneudesta ja vaikeudesta

 

Olen aina vihannut aikaisia aamuherätyksiä ja rakastanut öitä. Yö on minun aikaani. Muistan, kuinka yläasteikäisenäkin valvoin kaiket yöt. Opiskelin italiaa, soitin kitaraa ja kirjoitin runoja aamuneljään. Siitä huolimatta olin koulussa aina pirteä ja menestyin hyvin (join tietysti paljon kahvia). Opiskeluaikoin luin aina tenttiä edeltävän yön ja sitten laitoin kirjan tyynyn alle mennessäni nukkumaan. Tämäkin on aina ollut minulle toimiva ratkaisu. En ole koskaan saanut tentistä kolmosta huonompaa arvosanaa. 

Nyt, kun minulla on pieni lapsi, olen joutunut tutustumaan aikaisiin aamuherätyksiin. Joka aamu ihana pieni peikko tulee sänkyni viereen ja toteaa: ”äiti multa tulee pissa!”. Silloin minun on pakko nousta salamannopeasti, vaikka olisinkin vielä muutamaa tuntia aikaisemmin ollut kirjoittamassa blogia. Yritän joka aamu saada poikaa viereeni nukkumaan (kuten silloin, kun vielä imetin), mutta enää se ei onnistu. Minun on välittömästi riennettävä leikkimään legoilla tai järjestettävä autokilpailu. Joskus Muumit auttavat minua torkkumaan hieman pidempään.

Olen hieman katkera siitä, että aikaisin aamulla herätetään aina minut, eikä koskaan lapsen isää. Yritän aina sanoa, että ”herätä papà!”, mutta silloin poika toteaa: ”eiiii, papà nukkuu!”. Niinpä tietysti, papàn on saatava nukkua. Minulla ei niin väliä.

Nykyään minä en enää rakasta pelkkiä öitä, olen oppinut rakastamaan myös aamuja. Kun herää kuudelta, ehtii ennen kymmeneltä alkavaa työpäivää tekemään vaikka mitä. Kadut ovat hiljaisempia, ilma raikkaampaa ja ajatukset seesteisempiä.

Tästäkin tulee hyvä päivä.