Ei kai haittaa, jos otan riiviön mukaan?

Tommi K kirjoitti pari päivää sitten ihanan postauksen siitä, kuinka hän pystyy rauhallisen tyttärensä kanssa käymään ravintolassa lounaalla, ruokaostoksilla ja jopa PARTURISSA. Tommin söpöläinen nimittäin hymyilee kauniisti joka paikassa ja pysyy tyytyväisenä parin leipäpalan avulla. 

Luin juttua huvittuneena ja mietin tilanteita, joihin olen oman, huomattavasti lämminverisemmän, kääpiöni kanssa joutunut. Poika on nyt pahimmassa uhmaiässä ja saattaa saada totaalikilahduksen ihan missä vain, ihan milloin vain. Hän on esimerkiksi heittäytynyt selälleen Stockmannin kassalla (juuri sille kohtaa, josta muiden kassojen asiakkaatkin puikelehtivat ja josta tavarankuljettajat kulkevat kärryjensä kanssa), alkanut huitoa raivokkaasti astiakaupassa ja repinyt esillä olevan Angry birds -verhon alas tavaratalon sisustusosastolla.

Monet tietysti ajattelevat, että syy on minun. Minähän se tätä riiviötä KASVATAN. Itse asiassa hän on suurimman osan ajasta maailman aurinkoisin, tottelevain ja kiltein poika, mutta silloin kun uhmakohtaus tulee, sitä ei voi estää. Silloin on fiksuinta ottaa karjuen sätkivä riiviö syliin ja yrittää kiinnittää hänen huomionsa johonkin muuhun, ennen kuin minkäänlaisia vahinkoja tapahtuu.

Kauppareissuilla olen huomannut, että uhmakohtauksen saa pidettyä pitkään poissa, kun antaa pojan auttaa ostosten keräämisessä (uhmakohtaus tulee sitten vasta, kun joudumme palauttamaan kaikki ne pojan keräämät viisi maitolitraa hyllyyn ja kun hän tajuaa, ettemme ostakaan karkkia). Äärimmäisissä tilanteissa (kiire!) vanha kunnon lahjonta toimii hyvin. Raivo laantuu äkkiä, kun näyttää pojalle Muumin mallista keksiä tai toteaa: ”Mennään katsomaan autoja!”

Poikani on äärimmäisen temperamenttinen, juuri sellainen kuin kaikki tuntemani italialaislapset. Ennen hänen syntymäänsä ajattelin, että italialaisten lasten villi käytös johtuu pääasiasta levottomasta elinympäristöstä ja ylenpalttisesta hemmottelusta, mutta vasta myöhemmin olen tajunnut, että se tulee kaikki sydämestä. Eikä se tosiaankaan tule esiin vain uhmakohtausten myötä, vaan myös silloin, kun poika on iloinen. Hän pomppii tasajalkaa ja huutaa järkyttävän kovalla äänellä: ”JEEEEEE!”.

Vaikka pulppuavan luonteen kasvattaminen onkin haastavaa, olen todella iloinen siitä, että poikani ilmaisee tunteitaan voimakkaasti ja että hänellä on voimakas oma tahto. Siitä on varmasti paljon apua sitten, kun hän on vanhempi… Tosin murrosikä minua hieman pelottaa…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ps. Jos kuvissa ei ole kuvatekstejä ja jos ne ovat ihan vinksallaan, se on ihan vaan uudistuneen Lilyn syytä. Tässä muokkausnäkymässä ne näkyvät ihan normaalisti, mutta esikatselussa näytttää kuin olisin asettanut ne kilometrin välein. Kuvatekstien kanssa kävi sama juttu, joten otin ne kokonaan pois. Miksei Lilyssä voi laittaa kuvatekstejä ihan niin kuin Bloggerissakin? Miksi kuvat eivät mene niin kuin ne ovat tässä esikatselunäkymässä?