Miksi olit hiljaa?

 

Me suomalaiset olemme outoja. Olemme useimmiten hiljaa juuri silloin, kun pitäisi avata suunsa. Kun jotain järkyttävää tapahtuu, me painamme katseemme alas ja jatkamme matkaa.

Monta kertaa olen sivusta seurannut tapahtumia, joihin olisi pitänyt puuttua. Olen nähnyt, kuinka lapsi on kiusannut toista. Olen huomannut, kun alaikäiselle on ostettu alkoholia. Olen kuunnellut humalaisen rumaa kielenkäyttöä bussissa. Olen nähnyt, kuinka bussikuski on jättänyt pysäkille viime tingassa juosseen maahanmuuttajan. Olen myös nähnyt monta laitapuolen kulkijaa makaamassa keskellä katua.

En siis itsekään osaa välttämättä avata suutani, vaikka pitäisi. Se on minulla ikään kuin verissä. En uskalla mennä kysymään laitapuolen kulkijalta, onko hänellä kaikki hyvin. En viitsi puuttua bussikuskin käytökseen, enkä lasten sanailuun.

Mutta silloin kun näen jotain pahaa tapahtuvan pienelle lapselle, minä puutun. Monta kertaa olen työpaikallani joutunut todistamaan sitä, kuinka lapsen sormet ovat jääneet hissin oven väliin. Silloin menen tarjoamaan ensiavuksi jääpaloja ja pizzaa. Lapset itkevät niin lohduttomasti, että heitä on helppo auttaa.

Valitettavasti kaikki eivät ole yhtä avuliaita edes lasten suhteen. Tällä viikolla olemme olleet järkyttyneitä tutulle lapselle tapahtuneesta leikkipuisto-onnettomuudesta. Lapsi tippui korkealta ja löi päänsä useaan otteeseen. Vaikka puisto oli täynnä lapsia ja heidän vanhempiaan, kukaan ei mennyt kysymään vanhemmilta, tarvitsevatko he apua. He siis veivät lapsensa bussilla lähimpään sairaalaan. Lapselle tuli kallonsisäinen verihyytymä, joka saatiin leikattua. Lapsi olisi siis voinut kuolla, eikä kukaan tarjonnut apuaan.

Vaikka en olekaan itse yhtään parempi suomalainen, tiedän, että samanlaisissa tilanteissa voi toimia myös eri tavalla. Esimerkiksi: Kun mieheni sisko joutui auto-onnettomuuteen Italiassa, hänen takanaan ajanut (täysin vieras) tyttö päätti tyhjentää mieheni sisaren auton ja viedä tavarat hänen perässään sairaalaan. Näin mieheni sisko sai ensishokista toivuttuaan puhelimensa, lompakkonsa ja muut tärkeät tavaransa heti käyttöön. Ambulanssimiehet kun eivät välitä tavaroista, vaan (onneksi) ihmisistä.  Tyttö ja mieheni sisar ovat edelleen yhteydessä ja vaihtavat silloin tälllöin kuulumisia.

Miksi näin ei voisi tapahtua Suomessa? Olemmeko me liian itsekkäitä vai liian hiljaisia?

 

 

 

Kuva:

http://ilquotidianoinclasse.corriere.it/wp-content/uploads/2013/04/0e82533c37fced763be34a5c21d720c9.jpg