Mitä perheet tekevät?

 

 

Maanantai-iltapäivänä löysimme itsemme positiivisen ongelman edestä. Me molemmat, siis minä ja mieheni, pääsimme lähtemään töistä neljältä. Lähdimme hakemaan poikaamme yhdessä päiväkodista, mikä on tapahtunut viimeisten kahden vuoden aikana alle kymmenen kertaa. On kuin meillä olisi kaksi lasta: poika ja yritys. Kun toinen on pojan kanssa, toinen on töissä. Minusta tuntui hassulta kipittää tuttua korttelinväliä miehen yrittäessä pysyä perässäni, sillä yleensä juoksen koko matkan yksin, etten vain myöhästyisi. 

Ilma oli synkkä ja sateinen. Meitä vastaan juoksi iloinen poika kurahousuissaan. Laitoimme hänet kärryyn ja suuntasimme kadulle. Mietimme, mitä perheet yleensä yhdessä tekevät? Emme halunneet mennä kotiin, koska silloin olisimme helposti unohtaneet harvinaisen hetken yhdessä ja alkaneet toimittaa arkiaskareita. Yritin googlata, mitä tekemistä Turussa on lapsiperheille. Maanantai-iltaisin ei juuri mitään. 

Yritin miettiä, mitä meidän perheessämme tehtiin yhdessä, mutta sitten tajusin, etten ole koskaan viettänyt aikaa isän ja äidin kanssa samaan aikaan. Vanhempani erosivat, kun olin yksivuotias. Yritin kysyä mieheltäni, mitä heidän perheessään oli tapana tehdä, kun hän oli lapsi. Mutta miehelläkään ei juuri ole muistoja perheen yhteisistä hetkistä. Hänen lääkäri-isänsä oli lähes aina töissä. 

 

Mies ehdotti, että mennään kauppaan. Minä sanoin, että mennään kirjastoon. Menimme kirjastoon. Kirjastossa poikaa kiinnosti vain leikkijuna, mutta lainaisin hänelle kirjoja, jotka kiinnostivat minua. Sitten tuli pojan ruoka-aika. Olisimme halunneet mennä thaimaalaiseen ravintolaan symään, mutta huomasin sen menevän kiinni kuudelta. Mies suuttui, ja ihmetteli, kuinka RAVINTOLA voi mennä kiinni kuudelta. Minä sanoin, että Suomessa voi. Menimme paikkaan, jonka ikkunassa luki ”The biggest burgers in town”. Vierailun jälkeen olisin halunnut vetää yli sanan biggest ja korvata sen sanalla yuckiest. 

Kävelimme kotiin ja söimme jäätelöä. Luin pojalle kirjaa. Rakensimme majan. Kävimme kylvyssä. Kuuntelimme musiikkia. Poika juoksenteli puolialastomana ympäri kotia. 

Olimme yhdessä. Nauroimme. Hymyilimme. Pussailimme ja halailimme. Olisi ehkä pitänyt sittenkin vain tulla kotiin.