Ovien lukitsemisesta ja elämästä

 

Taisin pari kuukautta sitten kirjoittaa tänne, etten aio enää koskaan palata yliopistoon. Sitten kävi yksi hassu juttu. Kirjauduin vanhaan sähköpostiini ja löysin yliopistolta tulleen tiedotteen eräästä kauppakorkeakoulun opintokokonaisuudesta, johon myös me huu-haa-humanistit voimme hakea. Parin klikkauksen ja uhmaikäinen kainalossa raapustetun pikaisen hakemuskirjeen jälkeen olin hakenut opiskelemaan englanninkielistä perusopintokokonaisuutta. Jopa opiskelijanumero tuli automaattisesti selkärangasta. Ajattelin, että jos pääsen opiskelemaan tätä, saattaisin harkita paluuta yliopistoon.

Lopputulos on se, että intoa puhkuen luen nyt yrittäjyys-aiheista kirjallisuutta ja suunnittelen ensimmäisen kurssiraportin kirjoittamista. Olen myös päässyt hammaslääkäriin kolmessa päivässä, sen sijaan, että minun pitäisi jonottaa yhdeksän kuukautta yhden reiän paikkaamista. Odottelen vielä uutta opiskelijakorttiani (edellisen heitin jo roskikseen, koska ei koskaan) ja puoli-ilmaisia junamatkoja Helsinkiin.

Yliopisto-opiskelu on sittenkin kivempaa kuin muistin. Etenkin nyt, kun saan opiskella asioita, joista minun on hyvä tietää ihan oikeasti. Kaikkein parasta tässä on se, ettei minun juurikaan tarvitse olla fyysisesti läsnä yliopistolla. Riittää, että käytän kaikki öiset tunnit mielenkiintoisten kirjojen selailuun. En oikeasti yhtään kaipaa esim. yliopistoruokaloita enkä minua seitsemän vuotta nuorempien opiskelijoiden seuraa (iik, olen vanha). 

Yritän olla jatkossa hieman vähemmän dramaattinen. Jos ovi edessäni avautuu, saatan varovaisesti astua johonkin uuteen ja erilaiseen. En esimerkiksi sano enää, ettei minusta tule koskaan opettajaa. Sen sijaan sanon, että opettajanhommat eivät ehkä ole minua varten.

Olen harkinnyt myös sanovani, etten aio koskaan rikastua. En aio koskaan hankkia omaa kotia, enkä aio koskaan matkustaa Australiaan. Tuntuu, että juuri ne asiat, joita vähiten ajattelee tekevänsä, toteutuvat sittenkin.