Meillä syödään joka päivä illallinen italialaisittain yhdeksän-kymmenen maissa. Yleensä pistämme pojan nukkumaan ja sitten istumme rauhassa pöydän ääreen syömään jotain hyvää ja keskustelemaan. Meillä on ihan hauskaa kahdestaankin, mutta silloin tällöin on kivaa, kun meille tulee vieraita. Eilen meillä oli kylässä muutama kuukausi sitten Roomasta Suomeen muuttanut pizzaleipurimme Mattia.

Tykkäämme käydä ravintoloissakin syömässä, mutta siihen meillä ei ole usein mahdollisuutta, koska kahdenkeskistä vapaa-aikaa ei ole helppoa järjestää. Sitä paitsi usein ravintolassa petymme siihen, että vaikka ruoka olisi superhyvää, sitä on liian vähän. Viimeksi, kun kävimme eräässä hienossa ravintolassa syömässä kolmen ruokalajin illallisen ja juomassa pullollisen amaronea, meidän piti poiketa kotimatkalla Hesessä. Kotona syötävää sen sijaan on aina riittävästi ja tunnelma hyvä.

Italialaiset eivät niin välitä kattauksesta. Monissa perheissä syödään päivittäin kertakäyttölautasilta ja viinilaseina toimivat vanhat Nutellapurkit. Servietit ovat ihan turhaa hienostelua, kun talouspaperikin on keksitty. Itse syön ruokani mieluiten ihan oikeilta lautasilta ja juon viinini viinilasista, mutta muuten minua ei italialainen huolettomuus haittaa. Kun Suomessa tunnelma on usein hieman jäykkä kaikkine kattauksineen ja tarkkoine aikatauluineen, italialaisessa illallispöydässä huudetaan ja viuhdotaan. Kun alkupalat on syöty, laitetaan pasta kiehumaan, ja kun pasta on syöty, aletaan paistaa pihvejä. Millään ei ole kiire, eikä kenelläkään ole kiire.

Toivon, että yhteinen illallinen pysyy perheemme traditiona tulevaisuudessakin. Haluaisin, että poikani oppisi arvostamaan yhteistä aikaa perheen kanssa, sitten kun hän joskus malttaa pysyä hetken paikoillaan (tuleekohan sellainen päivä vielä?). Haluaisin, että meillä olisi enemmän ystäviä, joita kutsua illalliselle, ja ystäviä, jotka myöskin kutsuisivat meitä joskus syömään. Yhdessä ystävien kanssa syöminen on ihan parasta, eikä sitä varten tarvitse aina mennä ravintolaan.