Liikaa pahaenteisiä merkkejä.

Minä en lukeudu niihin, jotka ajattelevat että ”ei voi osua omalle kohdalle”.

Kaiken julkisuudessa olevan viestinnän alta olen sukeltanut syvemmälle maatamme uhkaavaa tilannetta kohtaan, jo pitemmän aikaa. Olen yrittänyt lukea sen mitä ei suoraan kirjoiteta.

Pienet lipsahdukset puolustusvoimien edustajilta, pienet pistävät savut venäjän suurlähetystön lähettyviltä, Suursaaressa lisääntynyttä toimintaa…

Ei vaikuta hyvältä.

Aavistan että olisi parempi valmistautua sotaan, vaikka se ei ainakaan julkisesti ole tällä hetkellä suoranaisesti uhkana.

Mutta minä yritän asennoitua ja valmistautua, koska ei meille maantallaajille kaikkea kerrota.

En vaan tiedä yhtään, että miten konkreettisesti valmistautuisin?

Tietääkö kukaan?

On meillä pullovettä ja eläinten ruokaa varastossa talon pohjakerroksessa. Auttaako se mitään? Asun lähellä kaupungintaloa, johon luultavasti tänne iskettäessä isku kohdistettaisiin. Sinne varmaankin jäisivät kellariin nämäkin varannot.

Käteistä rahaa on vähän, sen verran mitä on pystynyt keräämään.

Mutta mitä tapahtuu, jos ”lähes NATO-maahan” iskettäisiin?

Olen miettinyt onko se NATO hyvästä vai pahasta vai täysin mitään sanomaton turva enää tässä kohtaa. Olemme semivyöhykkeellä, jota molemmat puolet varmasti käyttäisivät hyväkseen.

Onko oma varautumiseni täysin turhaa?

Epäilen että me, Suomi, olisimme vain taistelutanner kahden suurvallan keskellä.

Mikäli ydinsotaan ei heti ajauduttaisi, osaan kuvitella tilanteen jossa kohtaisin mahdollisen hyökkääjän sotilaan, jossa kumpikaan meistä eivät ole toisilleen velkaa mitään. Ja kumpikaan ei halua toisilleen pahaa, jos kukaan muu ei näe. Mutta molemmat tietäisivät että selkä olisi pakko kääntää pakon sattuessa ja sen aiheuttama syyllisyys ja paino olisi vain kestettävä.

Olisit nähnyt kasvot, ja katsonut silmiin jotka uhraisit isänmaasi tähden.

Sitä sota on. Sitä käyvät tavalliset ihmiset jonkun suuremman puolesta josta eivät välttämättä oikeasti edes ymmärrä mitään.

En ole koskaan ymmärtänyt vallanhimoa, joka ajaa maat ja maanosat sotaan. Eikö heille ole lapsena opetettu solidaarisuutta ja jakamista, erilaisuuden sallimista.

En vain ymmärrä että koko maapallon olemassaolon uhalla pullistellaan kuka on kuka.

Tätä pohtiessani olen tullut siihen tulokseen että en ehkä edes halua elää enää maailmassa, jossa vallalla on niin suuri merkitys ja samaan aikaan taistellaan ollaanko miehiä vai naisia vai jotain siltä väliltä. Kaikki on niin mullinmallin.

Koska ihmisen oma napa on tullut niin tähdeksi?

Minä toivon rauhaa, kaikki saa olla mitä tykkää, mutta koko maailmaa ei tarvitse sen takia uudelleen järjestää. Uskokoon kukin mihin uskoo.

Minä toivon sydämeni pohjasta vain rauhaa.

Jos nykyinen sota eskaloituu ja ajautuu suurvaltojen sodaksi, käymme neljättä maailmansotaa kivin ja kepein, kuten joku jo viime vuosisadan puolivälissä ennusti. Ja harva varmaan käykin.

Olen aina ollut vahva ihminen ja kestänyt kunnialla kaiken.

Kudon 13-vuotiaalle puudelilleni villanuttua ja kuuntelen Beethovenia.

Kävimme eilen eläinlääkärissä ja aarteemme oireet ovat useiden sairauksien summa. Aika käy vähiin.

En ole kutonut sitten kouluaikojen. Jotenkin luultavasti kuvittelen että tämmöinen outous tekisi tilanteesta paremman.

Että joku suurempi näkisi että todella haluan vielä pitää lemmikkini ensi talvenakin koska sitä ennen tämä nuttu ei valmistu.

Jumalaton ahdistus iskee ajatellessani aikaa jälkeen hänen.

Luopumisen tuska on hirvittävä.

Johtuneeko siitä, kuinka paljon surua on pakkautunut jo elämääni. Tuntuu että se kassi on jo täynnä.

Pelkään surua, kaipuuta ja ikävää.

Jotkut pitävät sitä romanttisena, mutta minä en. Pelkään sitä.

Uskon, että meitä on muitakin.

Meitä jotka ovat halunneet kunnioittaa menettämiään läheisiään itsekseen.

Monesti siitä syystä, että kukaan ei ole voinut ymmärtää vallitsevaa tilannetta. On ollut helpompi jättää huolet omaan hautomoonsa.

Toisaalta ei ole ollut aikaa antaa surulle, koska kokemus on opettanut että joka päivä voi olla viimeinen.

Epäilen jaksanko enää yhtään. Olen itsekseni  sinnitellyt niin monen menetyksen kanssa, että tuskin jaksan kantaa ainuttakaan surunsiementä kanssani, vaikka tiedän niitä olevan monta edessä.

Normaalissa voimavarassa on hiukan varaa vastoinkäymisille, omani on loppuun käytetty.

Miten kohtaan tulevan surun?

Oletettavasti niin, kuten kaikki muutkin negatiiviset asiat. Hautaamalla ne jonnekin syvään mielen uumeniin.

Jos aloittaisin järkevän tavan käsitellä asioita nyt, kaivaisin samalla esiin niin monta luurankoa, että tuskin kestäisin sitä.

Tästä voi ottaa sen verran opiksi, että asioiden läpikäyminen ystävän tai vaikka asiantuntijan kanssa kannattaa aina ja mitä nopeammin niin sitä parempi.

Olen 45 vuotias, elämää vielä edessä. Mutta ahdistus kaikesta menneestä ja tulevasta surusta syö elämäniloa joka päivä.

Kadun että olen omasta halustani aina kantanut kaiken yksin.

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Viisaasti sanottu.

Tulevien menetysten lisäksi läsnä on

pelko että ei jaksa elää elämäänsä loppuun asti, vaan kerta kaikkiaan väsähtää kesken kaiken. Haluamatta, mutta virta vaan loppuu kesken.

Kaiken kestävä, vahva ihminen onkin lopulta vain taito lapioida kaikki jonnekin kammioon joka ei ole kuitenkaan pohjaton.