Henkilökohtaisesti sinulle
Ajatus blogin perustamisesta tuli yösydännä sen päivän iltana, jolloin olin saanut lääkäriltä diagnoosin. Sen perusteella joudun oikean käden kyynärpään tekonivelleikkaukseen kuluvan kuun loppupuolella. Ajatus blogista kumpusi pelosta ja ahdistuksesta ”miten helvetissä mä pärjään tekokäden kanssa?!?” ja ”miksi näin käy mulle?!”. Tajusin, etten selviä tästä kriisistä jos en pysty katsomaan elämääni hieman ulkopuolelta ja yrittää nähdä ja löytää ne kaikki pienet onnen asiat joita minulla vielä on. Tämä on iso kriisi. Minulle. Siinä sivussa kärsii myös perhe, jos en tee jotain selvitäkseni tästä.
Olen pienten lasten äiti perheessä, jossa on kaksi vilkasta miehen alkua, iso huonosti kasvatettu (oma vika – tiedän) koira ja mies paljon töissä. Töihinkin pitäisi itseni päästä, työtön kun olen. Eihän kukaan palkkaa naispuolista, toispuolisesti vammaista työntekijää! Siis se tekonivel kyynärpäässähän varmasti hehkuu fosforisena neonvalona kaikille ja kaikki on menetetty ainiaaksi, vähintäänkin. Hei, lääkäri kielsi hiihtämisen, halkojen hakkuun, punnertamisen ja yli 5 kg:n nostamisen. En saa varata omaa painoa enää koskaan oikealle kädelle, en siis istu lattialla tai roiku bussissa seisomapaikalla. En voi nostaa nuorimmaistani enää keinusta tai syliin molemmilla käsillä. Tai riehuttaa kaksivuotiasta heittelemällä ja pyörimällä hyrränä lapsi sylissä. Mä en voi tehdä enää mitään. En mitään mitä normaalit ihmiset voi tehdä. Tai siltä musta tuntuu juuri nyt. Ja pelottaa. Miten mä OIKEESTI pärjään sen tekojutun kanssa? Kun eihän se näy muille.
Toisaalta jostain sisältäni kumpusi tunne että olen käynyt tämän läpi kerran aiemmin. Ja niin tavallaan olenkin. Kymmenen vuotta sitten. Hieman toisella tavalla tosin. Silloin olin innokas ravintola-alan työntekijä, juuri valmistunut ja haaveena oli oma idyllinen kahvila kauniilla paikalla. Hiljalleen aloin saamaan tuntopuutosoireita oikeaan käteeni, tuli kovia kipuja jotka eivät lähteneet kuntosalilla ja lopulta diagnoosi Syringomyelia ja Chiari malformaatio tyyppi I. Neurologisia, harvinaisia sairauksia molemmat. Putosin. Lujaa. Meni ammatti, osa ystävistä ja itsetunto. Itseni keräämiseen meni vuosia. Nyt olen tuntenut itseni terveeksi jo jokusen vuoden, hyväksynyt puutteeni ja löytänyt uuden uran. En tiedä jaksanko käydä samaa läpi uudestaan. Tosin mulla ei ole vaihtoehtoja.
En aio ruotia tässä blogissa elämän epäreiluutta, ainakaan paljoa. Blogi on minulle henkilökohtainen syy löytää päivistä, viikoista ja hetkistä hyvät ja positiiviset asiat. Ja toivottavasti myös nauraa itselleni ja löytää tästä jokin ilo, edes jostain. Oli se ilo tänään sitten miehen keittämä aamukahvi, lapsen hymy tai se että sain rintaliivit päälle ilman apua (hetkeen ei ole tuo viimeinen onnistunut). Tämä on virtuaalinen päiväkirja. Lempiasiat kuten ruuanlaitto, leivonta, perhe, käsityöt, ystävät, tulevat näkymään jutuissani tavalla jos toisellakin. Ja tietysti ja varmasti, se tekonivel ja mun kaikki muutkin oireet fyysisistä henkisiin vajavaisuuksiin.
Tämä on henkilökohtainen blogi, mielipiteet ovat minun ja siltä osin näkökulma on täysin yksipuolinen. Kenenkään ei tule jutuistani loukkaantua, päinvastoin salaa toivon, että edes joku, edes yksi, joku, saa kirjoituksistani viihdettä tai vertaistukea. Ihan sama mitä, jos se vain on jotain hyvää.
Henkilökohtaisesti sinulle, tervetuloa elämäni soppakeittiöön!