50

Tekee mieli kirjottaa. Kirjotussuoni sykkii. Mielessä on vilissy taas viime päivien aikana vaikka mitä havaintoja ihmeellisestä maailmasta – sellasia, joita pitäs saada miettiä ihan ajan kanssa. Mutta yllättäen en nyt muista niistä yhtäkään. Siinä mielessä ois hyvä kantaa aina muistiinpanovälineitä mukana. Jotta vois laittaa heti ylös, kun idea tulee.

Otan aiheen keittiöstä. Se pörrää siellä tukka pörhössä.

Tänään juhlitaan äitini 50-vuotissynttäreitä. Itse asiassa päivänsankari täytti pyöreitä jo 6.5., mutta oli tuolloin evakossa muilla mailla, koska ei halunnu ottaa sitä riskiä, että joku julkea tunkeilija olis eksyny meille kakkukahvien toivossa. Höperö äiti. Ei kyllä olla ihan samalta mantereelta sen kanssa, tässä asiassa.

Oon kyselly siltä koko ajan, miksei se halua juhlia ja onko se ihan varma, ettei kadu myöhemmin bilettämättä jäänyttä puolivuosisataansa. Mutta se on vaan sen luontoinen. Se sanoo, ettei se tykkää olla keskipisteenä. Että juhlajärjestelyt ahdistaa. Juhlavaatteissa oleminen. Juhlavuudet, juhlakäyttäytyminen. Jostainhan sekin johtuu, sitäkin vähän mietittiin. Ehkä aikanaan nuorena miniänä maatilalla ollessaan sitä sai tarpeekseen isoista sukujuhlista. Mutta ei kaikkien juhlien tarvii sellasia olla. Juhlia voi monella muullakin tavalla, kuin kutsumalla kotiinsa kaikki verisukulaiset ympäri Suomen.

Etenkin 50-vuotisjuhla on sellanen virstanpylväs, jonka kohdalla ainakin itse haluisin miettiä, millaiseksi oon kasvanut elämäni aikana. Viimeistään silloin ois hyvä pysähtyä pohtimaan, kuka oikein on. Niinpä sankarilla on vihdoin suorastaan velvollisuus vaatia tai laatia sellaset juhlat, jotka oikeasti tuntee omakseen. Ei välttämättä ”niitä pakollisia vieraita”, jotka on käyneet perheen kaikissa bileissä hamasta alusta lähtien; niitä haisevia sukulaistätejä, joilla on tosi tympeät jutut ja jotka nolaa juhlakalun kahvipöydässä kertomalla kokemuksistaan sairaalassa sen kammottavan vatsataudin aikaan – juuri silloin, kun laitettiin se nenämahaletku ja avanne ja kuule, et voi uskoa sitä hajua mikä siitä lillingistä lähti. (Siis näin on oikeasti tapahtunut, omissa ylioppilasjuhlissani. Se kertoi sitä kaikille, olen ehkä lievästi traumatisoitunut.) Tosin enpä tiedä moniko 50-vuotiaan vanhoista sukulaisista enää on hengissä. Tai jos on, niin ne on kyllä jo tosissaan vanhoja. Vaan kaikkea oikeasti kivaa.

50-vuotissynttärit vois olla vaikkapa piknik omalla mökillä parhaiden kavereiden kanssa. Lavatanssireissu. Benji-hyppy, jos niikseen tulee. Ensivierailu johonkin punaisten lyhtyjen kapakkaan. Teatteria ja sikakallis illallinen ja sen jälkeen överiperseet jossain nuorison suosimassa baarissa – hirrrrveesti pahennusta. Saunailta kaikilla mausteilla. Erotiikkaväline-esittely omassa kodissa. Retkiluistelua. Turvesaunaa. Hetkinen – alkaa kuulostaa polttareilta! Kuitenkin, juhlijan itsensä näköiset juhlat.

Joten ehkä äitillä on oikeus sanoa, ettei halua niitä isoja pirskeitä. Vaikka ei sen olis niitä itse tarvinnu järjestää. Ihan oikeasti en kyllä tajua varsinkaan tuota tarjoiluista stressaamista, kun ei sen ole niihin tarvinnu puuttua enää vuosiin, missään juhlissa. Mutta se vaan on iskostunu johonkin niin syvälle sen häränlujaan kalloon, ettei sitä sieltä poiskaan saa. Sitä stressaamista. Ei ehkä vielä 60-vuotispäiväänkään mennessä.

Mutta auta armias jos mie joskus täytän 50. Se on puolet sadasta! Ei voi tietää, onko jäljellä enää yhtä paljoa päiviä kuin on takana, eihän sitä toki koskaan voi – mutta ainakin se on melko varmaa, ettei niitä ainakaan jo elettyä enempää enää ole. Eikö siinä ole syytä juhlia? Muistuttaa itselleen, että nyt ollaan sentään vielä hengissä ja tiukasti, joten on aika ottaa tarvittaessa uusi startti elämään. Tanssia, laulaa, riekkua, kiljua, hihhuloida ja vetää ne perseet. Olisinko todella sellainen 50-vuotiaana? Enpä usko. Mutta hauskaa sillä ajatuksella on leikitellä kuitenkin.

Taisin jo mainitakin, että ennen ajattelin 50-vuotiaan olevan tosi vanha. Ja ehkä ne miun lapsuudessa olikin! Tämän päivän viisikymppinen on kuitenkin virkeä ja aktiivinen, ehkä kukkeimmillaan – vaikka onkin monesti jo mummo. Kehitys kehittyy.

Tänään kuitenkin juhlitaan varsin hillitysti. Kakkua ja kuoharia sentään on, kun pakotin. Äiti on keski-ikäinen, ja ihan pirun näpäkkä nainen. Vaikka juhlisinkin raisummin omia synttäreitäni, voisin kyllä haluta olla yhtä tikissä kuin oma äitini nyt on. Kaikin puolin.