Kerro, jos muistat
Nyt seuraa asia, johon toivon sinun ottavan kantaa. Voi olla, että oon kirjoittanu tästä jo, enkä vaan muista sitä, mutta siinäpä se ongelman ydin onkin.
Joku voisi nyt sanoa, että taas se puhuu itsestään ja menneisyydestään, mutta niin se eilispäivä vaan näkyy meissä, ja joskus siihen on tartuttava. Eihän sitä voi vaan jäädä paikalleen ja todeta, että tuolta tulin, tähän jäätiin.
Miulla on jo pidemmän aikaa ollu vaikeuksia muistaa asioita. Pahimpana tää kelopäisyys näyttäytyy nimien, erilaisten aikaan liittyvien asioiden, ihmisten suhteiden ja tekemisten, ihan puhtaiden faktojen – no, oikeastaan aika monen asian kanssa.
Eikä muisti ole se ainoa ongelma: hankaluuksia on myös keskittymisessä. Eilen nakuttelin vikatikin, kun olin katsomassa elokuvaa kavereideni kanssa. Hihkuin ilosta viiden minuutin kohdalla, kun olin niin hienosti pysyny kärryillä tapahtumista. Muutama nimi ja tilanneselostus, ja olin käytännössä pihalla teatterista. Yritin sinnikkäästi tajuta juonikuviota koko elokuvan ajan, mutta se ei onnistunut. Loppumetreillä ymmärsin, että nyt liittoon ujuttautunu myyrä on ilmeisesti saatu nakkiin, mutta kuka se lopulta oli ja mistä ne häiskät sen tiesi – se jäi miulle arvoitukseksi. Haukuin itteni idiootiksi.
Joku puhuu miulle, ja miua totta hitossa kiinnostaa se asia. Yhtäkkiä huomaan, että sen suu käy ja miun korvat heiluu samaan tahtiin, keskittyminen liukuu johonkin ulottumattomiin. Panikoin, taas se tapahtuu, saatan jopa pyytää puhujaa sanomaan asiansa uudelleen.
Alkuun puhuin nuoruusiän dementiasta. Nyt ei naurata enää yhtään.
Voitte vaan kuvitella, miltä tää tuntuu nuoresta ihmisestä, jonka tuleva työ on toimimista ihmisten ja erilaisten tekstien parissa. Jos en pysty pitämään asioita päässäni, miten voin ikinä opettaa? En voi perustaa vuorovaikutustani koulussa ainiille tai oliksille. Siellä ei sujuvasanaisuus enää riitäkään. On pakko olla jotain sisältöäkin. Välillä usko koko ammatillisuuteen on koetuksella tän kanssa. Pahasti.
Saan kuulla asiasta usein ystäviltä ja kavereilta. Oikeastaan päivittäin. ”Etkö sä taaskaan oo kuunnellu?” ”Eikö sua kiinnosta mitä mä sulle puhun?”
Ymmärrän, mistä mielipaha johtuu. Kyllä miuakin kyrsis, jos ei kaverit muistais miun tärkeitä asioita. Kyllä siinä alkas miettiä, että missä sen korvat oikein on, kun puhun sille, ja miks.
Toisilla on vaikeuksia ottaaa asiaa vakavasti. Jotkut nauraa, kun sanon, että en ihan oikeasti muista. Patpatpat, yritähän nyt. Mie yritän niin, että otsasuonet pullistuu, ja oikein kuulen, miten asiat laukkaa ulos pääkopasta. ”Älä viitti, sähän pärjäät koulussakin niin hyvin.”
Nyt kysynkin, onko siulla samanlaisia kokemuksia? Ja ennen kaikkea ajatteletko, että muisti- tai keskittymisongelmiesi taustalla on jotakin? Jokin elämänkokemus, jokin käyttäytymismalli – mistä ne johtuu? Vai koetko, että koska äitisikin on hatarapäinen, se varmaankin periytyy?
Tulin sattumalta jutelleeksi aiheesta ventovieraan kanssa, kun istuimme rinnakkain matkalla opiskelupaikkakunnalle. Tyttö mainitsi ohimennen, ettei nykyään pysty enää keskittymään kirjoihin, joista ennen niin kovasti piti. Pahimmillaan sivun joutuu aloittamaan monta kertaa uudelleen.
Kävi ilmi, että tyttö oli kärsinyt vakavasta masennuksesta ja syönyt siihen mielialalääkkeitä. Miulla alko kulkuset soida päässä.
Näetkö noiden tiettyjen kognitiivisten ongelmien yhteyden masennukseen, syömishäiriöön, mielialalääkkeisin tai muuhun aivoja takuulla nakertavaan asiaan?
Ja viimeisenä, muttei naulana kenenkään arkkuun, päinvastoin:
Mitä olet ongelmalle tehnyt? Auttoiko se?