Oman elämänsä pikku barista

Onpa muuten jännää herätä ja todeta, että pystyy katsomaan ulos ja toteamaan vallitsevan säätilan ilman, että tarvitsee hapuilla rillejä nenälle. Eikä sekään vielä niinkään, mutta kun voi todeta myös, millä tuulella vastakkaisen talon asukki tänä aamuna on, jos hänet sattuu bongaamaan ikkunasta kuikuilemasta. 

En tiedä onko liian aikaista riemuita; potilasohjeissa seisoo, että mitä vain voi vielä tapahtua. Mutta laserointi näyttäisi onnistuneen. Se oli aika hämmentävä kokemus. Mutta ainoastaan positiivisella tavalla. Ehkä kirjoitan siitä joskus – se kuitenkin jännittää monia ja olisipa kiva, jos netistä löytyisi hermoilijalle niitä positiivisiakin tarinoita. 

Mutta nyt muihin aiheisiin.

En ole koskaan liiemmin arvostanut barista-ihmisiä. Niitä tavan tallaajia, jotka latailevat Instagramiin kuvia mielestään täydellisesti muotoilluista sydämistä cappuccinojensa pinnalla. Niitä ihan tavan suomalaisia juntteja, joille ei suodatinkahvi kelpaa. Jotka jättävät minut äimän käkenä seisomaan kahvilajonoon tilattuaan jotain sellaista, jonka nimeä en edes osaa lausua. Ihan kuin olisivat jotenkin parempaa väkeä. ”Maista säki? Tää on oikeesti i-ha-naa.”

Pthyi. Kahvi, kiitos. Joo voin ottaa maitoo, kiitos.

Minulle oli ihan sama, minkä merkkistä kahvia solukämppämme kaapista löytyi. En niin erottanut, alkoiko brändin nimi X:llä vai P:llä. Kunhan siitä sai jotain kuumaa, jossa oli kofeiinia. Joskus suodatinpaperikin taisi loppua, onneksi oli talouspaperia. Eikä siitä sen enempää.

Mutta ei. Jouduin nielemään ylpeyteni.

Brysselissä nimittäin saimme kunnian nautiskella aamiaista matkakumppanini serkun pöydässä. Hän on eurooppalaistunut sikäli, että suomalainen suodatinkahvi ei siihen kattaukseen kuulunut, vaan saimme joka aamu eteemme kaksi höyryävää pannua: käsin jauhetuista kahvipavuista rakkaudella valmistettua espressoa ja vaahdotettua, rasvaista maitoa.

Ja voi taivas. On se vaan niin erilaista. Suorastaan herkullista. 

Totuin hyvään. Jäin koukkuun. Tiesin, ettei kotipannussa keitetty tiskivesi maistuisi enää miltään. Tarvitsisin jotain tummempaa.

Keittelin ensimmäiset kahvit kattilassa, pannujauhatuspuruista. Siitäkin tulee ihan hyvä kahvi, jopa cremainen. (Tiedoksenne suodatinkahvitavikset, joihin en enää onnekseni lukeudu: se on sitä vaahtoa, jota kahvin pinnalle muodostuu.) 

Mutta se oli työlästä. Halusin ryhtyä hifistelemään. Ostin itselleni kolmen kupin mutteripannun. Ja totesin, että ei, pannujauhatuksella ei tule espressoa, ei vaikka voisi toivoa. Joten ostin espressoa. Ja nyt saan joka aamu ihan itse keitettyä, tummaa kahvia. Kolme kupillista, jotta varmaan pärisee. Kaksi kupillista näyttäisi muuten olevan nimeltään ”doppio”, joten mikähän se tripla sitten olisi? Treppio?

Matkakumppanini vei tämän barista-touhun vielä astetta pidemmälle: hän osti myös maidonvaahdottimen. Nauroin. Maidonvaahdotin, com’ on! Miehet ja niiden vipstaakkelit, aina pitää olla kalu joka asiaan. Mutta koputan puista päätäni, sillä enhän uskonut kahvilaatujen makueroihinkaan, ennen kuin itse maistoin.

Niin siinä sitten kävi, että varsin askeettisen opiskelijakotini keittiönkaapista löytyy kolmea laatua kahvia. Tullessasi kylään voin kysyä sinulta, maistuisiko kenties pannukahvi, espresso, macchiato, schiumato, cappuccino – vai ihanko kahvia haluaisit?

Brysselissä maistoimme muuten myös paikallisten omaa herkkua, lait russea. Herkkua, jonka mystisyyttä paikalliset korostivat. Minä sanoin sitä kahviksi, jossa on kuumennettua maitoa.

Sanoin, ennen kuin maistoin. Mukavuuskahviensa ulkopuolelle meneminen kannattaa. X-kahvi ei ole yhtä hyvää, kuin mutteripannussa valmistettu espresso.