Muisti

Makaan takapihalla ahmien viimeistä, kuta kuinkin ensimmäistä täysin vapaata päivääni ennen töiden alkua. Päällimmäisinä ääninä kantautuvat tuntemattomien pikkulintujen laulu, tuulen humina ja rakennustyömaan häiritsemätön melu jostakin keskustan suunnalta.

 

Ja sitten tulee lokkien laulu. Sinkoudun vuosien taakse, ukon ja mummon mökille Vekaransalmeen, Saimaan rannalle. Kaipaus iskee niin lujaa, että sattuu.

                     

Automatka on hiostavan tuskainen, ilmastointia ei ole. Turvavyö, penkit, ovien verhoilut – kaikki polttaa pientä ihoa. Matka tuntuu kestävän ikuisuuden, jonka pituus on tasan 20 minuuttia.

                     

Vihdoinkin kuoppainen mökkitie, isä ajaa hiljaa. Heinä on niin pitkää, että kahisee auton pohjaan. Lupiinit lapsen korkuisia, kesän kukkia miljoonittain. Tunnistan ainakin viisi lajia, niistä keräisin vielä mummolle ison kimpun, multineen päivineen.

                     

Armahdus tulvahtaa iholle, kun avaa auton oven. Viileä tuuli suoraan järveltä, savun, kalan ja kostean ruohon tuoksut. Mahan sisältö pyörähtää ympäri. Ampaisen juoksuun niin, että kengät ovat jäädä jälkeen. Mitään menetettävää ei ole, polvessa on jo muutenkin monta rupea. Ruoho on kasteinen ja viileä, koivun juurakot luikertelevat juoksuaitoina polulla.

                     

Mummon syli on hikinen ja lihava, juuri sellainen, kuin pitää ollakin. Ääni niin kimeä, että korviin ihan sattuu. Mummon mussukka, märkä, viileä suukko poskella. Minä rutistan niin kovaa kuin jaksan. Ukko odottaa vuoroaan, mutta ei näytä sitä. Häntä opin halaamaan lujasti vasta vuosien päästä, kun olen kasvanut ohi kaljusta päälaesta.

                     

Koko paikka on tutkittava aina uudelleen. Hykerryttävintä on keksiä, ettei mikään ole juurikaan muuttunut. Se on kuin oma maailmansa, johon kellään ei ole lupaa tai syytä kajota.

                     

Kuisti on ihmeellinen huone, jonka seinät eivät sulje kahvittelijaa sisätiloihin, kuin onnellisten akvaario. Portaat ukko on tehnyt itse, niin kuin melkein kaiken muunkin, paksusta hirrestä. Se kuumenee helteessä niin, että jalkapohjia polttaa. Lämmin puu tuoksuu vanhalta ja tunkkaiselta, siihen sekoittuu järven viilentävä raikkaus.

 

Istumme pian siellä, haalistuneiksi paahtuneissa aurinkotuoleissa, juomassa väljähtynyttä keltaista Jaffaa ja syömässä mökkiintyneitä keksejä. Kuuntelemme lokkien laulua ja kärpäsverhojen kahinaa. Niiden lävitse on vaikea kulkea kietomatta itseään pakettiin tai punomatta muovisista suikaleista paksua, löyhäkierteistä lettiä.

                     

Kuistilta pääsee aittaan, jonka viileys ei petä edes kuumimpina iltapäivinä. Vanhoissa, paksuissa, nurkistaan hapraiksi pureskelluissa täkeissä on aikanaan nukkunut äiti, nyt niissä nukumme me. Yökylän odotus jännittää miltei etovuuteen saakka. Pehmeät liinavaatteet ja huoneiden väliin pingotettu kukkakuosinen verho ovat niin tutut, silti niin pelottavan vieraat. Toisen sängyn alla on salaisia laatikoita: vanhoja mekkoja, kirjoja, mollamaijoja ja valokuvia. Ne ovat mummon ja ukon asioita.

                     

Toinen ovi vie sisälle mökkiin. Mummon kutoma matto, ukon muuraama takka; vanhat, nahkaiset huonekalut ja leveä sänky, mustavalkoinen televisio, pirtinpöytä ja -penkit. Keittiössä kaasuhella; herkkää, kukkakuviollista posliinia ja myrkynvihreää lasia, koristekuviollisia lusikoita, kaapeissa aina jotakin hyvää. Marie-keksien tuoksua ja sulaneita karamelleja.

 

Mummoa lukuun ottamatta kukaan ei tiedä, miten siinä keittiössä tulee toimia ja mistä mitäkin löytää, mutta hän opettaa minulle, kuinka juomakelpoinen vesi kaadetaan kanisterista hammasmukiin. Seuraavana päivänä käytän jo liettä. Mummo ei pelkää, että lasten sormet palavat, sillä ne palavat kuitenkin, eikä siihen ole kukaan koskaan kuollut.

                     

Ukko viihtyy parhaiten rannassa, saunan kuistilla. Hänen takkinsa tuoksuu aina savulohelta ja moottoriöljyltä – taidolta tehdä melkein mitä vain. Ei ole olemassa sellaista työkalua, jota ukolla ei olisi jossain varastossa, eikä sellaista vikaa ihmeellisissä kojeissa, jota hän ei osaisi korjata.

 

Istun saunan kuistilla, rispaantuneella, muovikuteisella räsymatolla ja pyörittelen varpaitani hienossa hiekassa. Ukko ja isä juttelevat asioista, joita en ihan ymmärrä, mutta silti kommentoin väliin ollakseni siinä heidän kanssaan. Savun tuoksu leijailee ukon käsin nikkaroimasta savustuspöntöstä ja saunan piipusta. Ei mene enää kauan, kun saan maistaa lahnaa. Se on vielä lämmintä.

 

Ja saunan kiukaalla tirisevät tuoksuvat makkarat, joiden päälle saisin hakea sinappia jännittävästä, pienestä maakellarista. Se on kuin pieni luola lähellä uimarantaa. Saimaan vesi ei ole missään niin kirkasta ja kylmää, kuin sen rannan laiturin luona. Silti menen aina saunasta uimaan, sillä mummokin tietää, että kylmässä vedessä uiminen on pitkän, terveen elämän salaisuus.

 

Mutta kukaan ei pysy terveenä ikuisesti. Eivät edes ukko ja mummo, jotka hiihtävät läpi talven ja syövät paljon kalaa. Vanhuus ei jätä ketään huomioimatta. Se tulee, vaikkei kutsuisi.

 

Ukko vietiin vuodeosastolle. Ei hää pystyny istumaankaan ennää, sanoi mummo, kun soitin. Eikä mummo jaksa ukkoa hoitaa, koska mummokin on jo vanha.

 

Tuntuu kummalliselta nähdä ukko sellaisena. Ensin se oli vain käsien vimmattua vapinaa, kun ne hetkeksi herkesivät näpertämästä jotakin. Mutta ei se estänyt ukkoa työntämästä hurjia vauhteja napakelkassa nököttävien lasten riemuksi, tai pelaamasta korttia, tai sanomasta viisaita sanoja ihan mihin tahansa.

 

Ja sitten yhtäkkiä ukko olikin aivan toisessa ajassa. Tuli hetkeksi takaisin, ja meni taas pois. Nuoruuteensa, usein siihen aikaan, kun hän oli vielä myllyllä töissä. Hän oli hyvin usein menossa johonkin. Ei se niin selvää meille muille ollut, minne, mutta harvoin hän oli tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin. Jotain oli hukassa tai rikki, tai paikka vain oli väärä.

 

Yhtenä yönä ukko oli noussut sängystä ja ryhtynyt vaihtamaan talvirenkaita autoon. Mummo oli ihmetellyt, miksi sänky tutisee. Ukko oli kai vinssannut sitä ilmaan.

 

Kun mummo kertoi siitä yöstä, tuli muillekin selväksi, että se oli alkanut. Pitkään mummo kertoili satuja kun kysyin, mitä kuuluu. Kunnes kuolema meidät erottaa.

 

Ei se taija sieltä ennää kottiin tulla, sanoi mummo. Tai mistä sitä tietää, jos tullookin, kuhan nyt tuosta tokenoo.

 

Entä jos ei?

 

Tuskin siltä tunteelta voi välttyä. Ihminen, joka katsoo sivusta, kun toinen liukuu hiljaa pois. Tunteelta siitä, ettei koskaan tehnyt tarpeeksi. Ettei käynyt tarpeeksi usein kylässä, halannut riittävän lujaa, sanonut, että rakastaa.

 

Sen katsominen sivusta tekee selväksi, ettei kukaan säästy. Ei edes se pieni lapsi, joka niin saunan kuistilla istuessaan luotti ukkoon, joka olisi ikuisesti virkeä ja viisas. Näin meidät on kai rakennettu. Se tulee hetki hetkeltä selvemmäksi.

 

Lokkien laulu, savun tuoksu, läheisen halaus iholla. Niin ihmeellinen on muisti, että se kantaa vuosikymmenen tai useampien taakse. Joskus vielä silloinkin, kun eilinen jo pyyhkiytyy pois, eikä huomisesta ole varmuutta.