Voiko liikennevaloissa kosia, jos vihreä palaa?

Punainen palaa.

Juuri kun vähiten odotan, hän seisoo siinä, hajareisin pyöränsä päällä, toisella puolen tietä. Pitkä, tumma, komea. Hämmennyn: minun näköiseni mies? Onko minulla edes oikeutta todeta, että hän näyttää hyvältä, päästä varpaisiin?

Katson silmiin. Hän katsoo takaisin. Katson pois, koska enhän saa.

Luikertelen salaa takaisin hänen silmiinsä. Jään kiinni. Ei voi olla totta. Katsoo edelleen.

Ensin esitän kiinnostuneeni hänen takanaan näkyvästä jostain. Sitten laiskistun. Tuijotan suoraan kohti. Ja hän minua. Kuinka hävytöntä. Kumpikaan ei anna periksi.

Vihreä syttyy. 

En yritä ajaa kohti. Yritän mahtua jostakin välistä. Ja silti melkein törmäämme. Tiedän, että hän katsoo, sen vain tuntee. Ja kohdalla en voi olla nostamatta silmiäni tiestä. 

Hymy.

Poljen kadun toiselle puolen ja vilkaisen olkani yli. Tavoitan vain selän.

Hetkissä on elämän ilot.

Ehkä törmään häneen toistekin siinä samassa kadunkulmassa. 

Ehkä hymyilen sitten, niin kuin tuntisin hänet. Jo ennen kuin olemme taas törmäyskurssilla.