Tytöt

Olen löytänyt uuden ilonaiheen. Se on kolmantena osapuolena oleminen. Annas kun kerron:

Kaksi vanhaarouvaa kulkevat rinta rinnan. Saman väriset takit, samanlaiset lakit; vuosiakin likimain saman verran, ainakin kymmenissä. Toisella vain elämä painanut selkää kumaraan muutamaa kokemusta enemmän, toinen johtaa askelenmitan verran. Mikä käy selväksi on se, että he tuntevat toisensa hyvin, ja hyvin pitkän ajan takaa. Maapertavat kaikessa rauhassa lampea ympäri; sekin on tyyni ja harmaa.

Pieni tyttö juoksee heidän jäljessään. Kuviolliset kumisaappaat miltei jäävät jälkeen; ne lompsuvat niin, että minäkin kuulen. Tuulipuvun housut kahisevat. Miten pienestä ihmisestä voikin lähteä niin kova ääni. vaikka hän on aivan hiljaa? 

Odotan ohituksen hetkeä sydän pamppaillen. Kahdet aivan erilaiset energiat kohtaavat aivan pian. Nyt hän saavuttaa rouvat, pyyhältää ohitse kuin syksyinen puhuri, lehdet vain lentelevät. Nyt, nyt hän astuu sen merkittävän askeleen, ja he ovat samalla viivalla, kaikki kolme.

Rouvat kääntyvät katsomaan tytön jälkeen, kun ehtivät huomata vauhdikkaan ohituksen. Hämmästys on ilmeinen, reaktiot hyvin verkkaisat. He alkavat porista. Erotan päivittelevän intonaation. Sen jälkeen tulee muisteleva, hyväksyvä hyminä.

Pöly laskeutuu hiljalleen, ennen kuin muorit ehtivät siihen kohtaan, josta tyttö jo ajat sitten sujahti risteävälle kadulle. Hän ei ajatellut ohi juostessaan mummoja. Ei tulevaa vanhuuttaan, ei elämän kiertokulkua, ei sukupolvien välistä yhteyttä, ei edes omaa isoäitiään.

Hän ajatteli omia vahvoja  jalkojaan ja sitä, kuinka lujaa hän voikaan tässä raikkaassa syysilmassa juosta. Eikä hänen tarvitse muuta ajatellakaan. 

Ja minä, kolmas osapuoli, tunsin itseni väliinputoajaksi. Mutta en suinkaan ikävällä tavalla. 

Minähän näin sen kaiken.