Yhtä leikkiä

Olin opettajaopintojen luennolla. Pohdiskelimme elämää, tarkemmin arvoja ja sitä, miten ne ohjaavat meitä. Tai eivät. Ja mikä yhteys niillä on motivaatioon. Tuli esiin muuan teoria. Sen idean voisi tiivistää näin: Elämä on leikkejä.

Ahdistuin. Ei voi olla. Ei voi olla niin, että joku viisas teoreetikko on tehnyt mallinnuksen siitä, millaisena minä elämän olen jo vuosia nähnyt. Annas kun selitän:

Nousen aamulla lähteäkseni opintojeni pariin. Kehtuuttaa, koska mietin, mitä hiivatin järkeä tässä on, kun en edes tiedä mitä haluan. Yhtä teeskentelyä se kiinnostunut hymy, kun luulen ajattelevani jotain fiksua ja saavani siitä sisältöä tähän, mikä minulle on annettu. 

Nousen pyöräni selkään. Kadun toisella puolella rakennetaan taas uutta kerrostaloa. Katselen raksamiehiä ja heidän hengityksensä höyrypilviä. Urakkatyö, ehkä. Mitä ne luulevat saavansa tuolla kaikella aikaan? Nuo rakentajat, saati ne esimiehet, saati ne rakennuttajat. Yksiä muurahaisia siinä surkeassa kusiaispesässä.

Vastaan tulee bussikuskeja. Perheenäitejä. Pukumiehiä. Mihin ovat menossa? Suorittamaan. Miksi? Koska ovat siihen kelkkaan hypänneet. Ajattelevatko oikeasti, että sillä on jotakin väliä? 

Se on kaikki yhtä leikkiä.

Hetken ne leikkivät opiskelijaa, raksamiestä, niiden esimiestä, rakennuttajaa. Linja-autokuskia perheenäitiä tärkeääihmistä. Naurettavuuksien kokoelma, rooliasuja, palapelin paloja, nappuloita. Luulevat löytäneensä oikean paikan. 

Entä jos en halua olla osa sitä? Jos en löydä itselleni mitään sopivaa? Jos haluan jotain todellista, jotain sen kaiken teeskentelyn ulkopuolelta? Entä jos ei yhtään huvita leikkiä?

Ahdistuin ja haastoin luennoitsijan. Onko siihen pakko ryhtyä, jos tietää, ettei ehkä kestäisi? Ken leikkiin ryhtyy… Vai onko tällainen ajattelu jo merkki siitä, että on mennyttä? Masentunut? 

Moni nauroi, mutta ei ivallisesti. Ymmärtäväisesti. Olimme ehkä päässeet jonkin oivalluksen äärelle. Tai ainakin lähelle sitä. 

Päässäni kipinöi. Liekehdin jokaiselle vastaantulijalle. Heittelin niitä puisilla kuutioilla. Siinä sinulle leikkiä. 

Kunnes sitten eräs sai ajatuksestani kiinni, ja näytti minulle säännöt.

”Asiahan on niin, että sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Tuo kaikki osoittaa, että olet mukana leikissä. Koska mitään muuta ei ole, leikki on kaikki, tässä ja nyt, et pääse sen ulkopuolelle. Sinulla on oma leikkisi, ja se menee niin, että sinä halveksit kaikkien muiden leikkejä. Joko tyydyt siihen, tai sitten keksit jonkun toisen leikin, jonkun, jossa viihdyt. Tai sitten vain unohdat koko teorian ja yrität pärjäillä.”

Hallelujah. Palikkatorni kaatui. Ja sitten se rakennettiin uudelleen.

Halveksin leikkiteoriaa, koska halveksin leikkiä. Halveksin sitä lasta, joka uskoo siihen, mitä tekee, vaikka se tuntuisi kaikista muista naurettavalta. Miten saatoin tehdä sen? Voisinko ikinä sanoa toiselle, joka niin intohimoisesti toteuttaa itseään, että älä kuule viitsi, tuo on aivan turhaa, ryhdy tekemään jotain oikeaa asiaa? Sellaistako leikkiä itse haluaisin leikkiä – kaataa toisen rakentaman palikkatornin?

En ikimaailmassa. Se olkoon minun leikkini ensimmäinen sääntö. 

Jos minulla on arvoja, miksi helvetissä en toteuta niitä omassa elämässäni? Minulla on siihen valta, koska minä määrään, mihin leikkiin haluan ryhtyä. Mitään muuta minun ei tarvitse kestää. 

Miksi näin leikit siten kuten ne näin? Miksen ajatellut, että ne ovat mahdollisuus?

Minäpä tein tänä aamuna uuden leikkini ensimmäisen siirron. Siitä sen enempää puhumatta voin varmuudella sanoa, että tämä leikki tuntuu mielekkäältä. Tiedän, mitä palikoita minulla on, enkä voi rakentaa haluamaani tornia mistään muusta. Se nimittäin kaatuu. 

Toiminta voi perustua ainoastaan arvoihin. Muuten voi käydä niin, että ei huvita leikkiä.